Valtiosihteeri Risto Volasen johtamaa merkkivuoden 1809 toimikuntaa on syytä onnitella hyvästä saavutuksesta.
Valtioneuvoston kanslian asettama toimikunta on tukenut Matti Klingen uusimman teoksen valmistumista. Näin se jättää pian ohi menevästä Suomen sodan 200-vuotismuiston vietosta pysyvän jäljen, joka samalla auttaa meitä hahmottamaan omaa paikkaamme, syventämään ymmärrystämme maailman menosta ja ihmisen osasta suurten järjestelmien myllerryksessä.
Teoksen "Napoleonin varjo: Euroopan ja Suomen murros 1795--1815" (Otava) ajankohtaisin vahvuus on Klingen kyky sijoittaa Suomen ero Ruotsista kansainvälisiin yhteyksiinsä. Olihan Suomen liitos Venäjään 1809 seurausta kahden suurvallan, Ranskan ja Venäjän, vuoden 1807 Tilsitin sopimuksesta, jonka päätavoite oli Britannian kukistaminen ja Ranska-johtoinen maailmanjako. Askel tähän suuntaan oli Ruotsin pakottaminen mukaan Britannian-vastaiseen yhteiseurooppalaiseen kauppasaartoon, joka sivutuotteenaan siirsi Suomen uuteen asemaansa.
Ei Klinge ole toki tässä asiassa ensimmäinen eikä ainut. Akateemikko Päiviö Tommila väitteli aikoinaan (1962) 1800-luvun alun eurooppalaisen valtapolitiikan suhteesta Suomeen ja moni muukin on seuraillut samoja jälkiä. Mutta Klingelle ominainen taito monitasoisesti yhdistellä yleismaailmallista suurvaltapolitiikkaa ajassa toimineiden ihmisten -- keisarien, sotilaiden, runoilijoiden, neitosten -- tuntoihin tekee teoksesta erityisen iskuvoimaisen.
Juuri tämä Klingen metodi avaa kirjan keskeistä sisältöä laajan lukijakunnan iloksi. Tämän ohella se herättelee jopa paatuneita historiantutkimuksen ammattilaisia tarkastelemaan sellaisenaan tunnettuja tapahtumakulkuja uusin silmin. Yksi Klingen kiinnostavista korostuksista liittyy Ruotsin asemaan, joka oli yksinkertaisesti mahdoton. Eikä syy ollut vain hallitsijan, Kustaa IV Adolfin, "mahdottomuus", kuten on totuttu ajattelemaan.
Ruotsi oli liitossa tärkeimmän kauppakumppaninsa Englannin kanssa. Maailman johtava meri- ja kauppamahti ei ollut kuitenkaan lempeä ystävä, vaan omien etujensa raaka vaalija, joka ei epäröinyt käyttää voimaansa tarpeen tullen liittolaistensa väkivaltaiseen pakottamiseen. Britit olivat ehtineet jo tuhota ja kaapata Tanskan sota- ja kauppalaivaston kaksi kertaa ja pommittaa Kööpenhaminaa (1801, 1807). Tätä ei tehty suinkaan siksi, että Tanska olisi ollut vihollinen.
Riitti, että mantereen puolelta Ranskan voittoisan armeijan puolelleen pakottama Tanska halusi olla puolueeton. Tätä vaihtoehtoa ei kumpikaan suurvalta sallinut. Lontoossa ei jääty odottamaan, että Napoleon ottaisi Tanskan laivaston käyttöönsä. Ranska taas ei aikonut jättää tilaisuutta kiristää Englannin vastaista kuristusrengasta.
Vastaavasti Ruotsia uhkasivat keväällä 1808 yhdellä suunnalla entisen ystävän Ranskan puolelleen pakottama Englannin ex-liittolainen Venäjä, toisaalla Tanskan suunnalta maihinnousua suunnitteleva Ranska ja länsirannikolla silloisen ystävän Englannin laivasto. Eikä Göteborgin edustalla odotteleva brittilaivasto ollut Ruotsille vain tuki ja turva: se oli valmis iskuun, mikäli Ruotsi pyrkisi sopuun ranskalais-venäläisen allianssin kanssa.
Valitsipa siis Ruotsi miten tahansa, se ei voinut välttää sotaa voimiltaan vahvan suurvallan kanssa. Tilanteen toivottomuus selittää osaltaan ruotsalais-suomalaista armeijaa johtavien kenraalien alistuneisuuden, joka näkyi ponnettomissa operaatioissa. Yhtä lailla tilanne tekee ymmärrettäväksi Suomen johtavien ryhmien nopean sopeutumisen maan miehittäneen Venäjän ylivaltaan.
Välttämättömyydestä tehtiin Suomessa hyve. Tarpeetonta kärsimystä aiheuttavaa vastarintaa valloittajaa vastaan ei tehty, ja samaa suhtautumista saarnattiin myös koko kansan keskuuteen. Valtiollinen muutos, jota oli pelätty ja ennakoitu läpi 1700-luvun aina Pietarin perustamisesta lähtien, haluttiin toteuttaa mahdollisimman rauhanomaisesti.
Itse asiassa suomalaiset kokivat suorastaan pelastuneensa yhteistä Ruotsia uhkaavalta kurimukselta keisarilliseen suojelukseen, vieläpä kansakunnaksi Venäjän ja koko Euroopan kansakuntien joukkoon korotettuna. Tätä Klinge korostaa kirjoittaessaan 200 vuotta sitten maaliskuussa 1809 kokoontuneista Porvoon maapäivistä ja Aleksanteri I:stä, Suomen valtion perustajasta.
Suomi alkoi olla valmis uuteen asemaansa erillisenä poliittisena yksikkönä. Valmiutta oli vahvistanut 1700-luvun jälkipuolen talouskasvu ja johtavien kerrosten omaksuma suomalainen identiteetti, joka korosti oman kansakunnan edistystä osana yhteistä isänmaata Ruotsia. Yhteyttä Ruotsiin kuvaavat muun ohella paikallisten eliittiryhmien kiinteät sukuyhteydet koko valtakunnan sisällä. Muista pesäeroa tekevää suomalaista yläluokkaa ei siis ollut, kuten Jan Samuelsson on osoittanut kiinnostavassa uutuustutkimuksessaan "Eliten, riket och riksdelningen" (SLS).
Suuri murros synnytti 1800-luvun alussa kaksi Ruotsia, "joista toisen nimi oli Suomi". Klingen jännittävän muotoilun taustalla on ajatus ruotsalaisen aikakautemme vahvasta perinnöstä, joka jatkui pitkään vuoden 1809 eron jälkeen ja tuntuu meissä yhä. Tämän ruotsalaisuutemme tuhannen vuoden takaisiin juuriin kannattaa myös tutustua, vaikkapa Kari Tarkiaisen mainion teoksen "Sveriges Österland" (SLS) avulla.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori.