Kirjoittaja on Oulun yliopiston kirjallisuuden emeritaprofessori.
Naisen paikasta on taas pidetty puhetta. Niin tapahtuu aina, kun olot kiristyvät. Nainen käy seismografista.
Puhe käynnistyi Nina Timonvaimo Mikkosen ja filosofi-juristi Jarkko Tontin televisiokeskustelusta, joka koski lasten päivähoitoa, sekä runoilija ja kulttuuriaktivisti Timo Hännikäisen Ilman-teoksesta, joka ehdottaa yleistä seksipalvelua nuorille naisille ja valtion hallinnoimia bordelleja puutteenalaisille miehille. Kotimaa-lehti puolestaan uutisoi Ihmisoikeusliiton aikeen selvittää vanhoillislestadiolaisten väitetty ehkäisykielto.
Äitiys, vanhemmuus, perhe ja seksuaalisuus ovat kaikki sellaisia tunnekäsitteitä, joihin kinostuu moninaisia mielikuvia, yksilön ja yhteisön suhteen sekä vallan ja uskonnon kysymyksiä, pelkoja ja odotuksia. Niissä meistä jokainen on asianomistaja, ja vaikka ne ovat yksityisasia, ne ovat myös yhteiskunnan ahnaimmin kontrolloimia alueita.
Näiden alueiden ongelmat kaatuvat säännöllisesti naisten niskaan. Eivätköhän nykyiset alokkaatkin ole läskejä siksi, että niiden äidit eivät ole osanneet, ehtineet tai viitsineet keittää kuoripottuja perheelleen!
Nina Mikkosen mielestä päivähoito on natsimeininkiä ja sitä käyttävä äiti hylkii lastensa parasta. Jarkko Tontti päinvastoin ehdotti päivähoitoa pakolliseksi kaikille lapsille.
Toisin kuin Mikkosen ja Tontin junnaavassa keskustelussa annettiin ymmärtää, Suomen alle kouluikäiset lapset eivät suinkaan kaikki palvele päiväkodissa, vaan vain puolet heistä, mikä on tuntuvasti vähemmän kuin esimerkiksi Ruotsissa. Meillä myös tuetaan alle kolmivuotiaitten kotihoitoa Ruotsia paremmin, ainakin periaatteessa. Jotkut jopa uumoilevat, että meille ollaan hissuksiin palauttamassa kotirouvainstituutiota.
Mikkosen ja Tontin keskustelussa ei kiinnitetty huomiota esimerkiksi siihen, että päivähoitoryhmiä pitäisi päästä pienentämään. Eikä siihen, että kansainvälisessä vertailussa Suomi sijoittui kunniattomasti lapsikielteisten ryhmään verrattaessa sitä, kuinka paljon päätöksiä yhteiskunta on valmis tekemään lapsen edun näkökulmasta tai kuinka paljon aikuisten työelämä sanelee ne.
Mikkonen siis rinnasti päivähoidon natsi-ideologiaan. Rinnastus on paitsi kohtuuton myös halvasti yksinkertaistava. Taide ja filosofia ovat näyttäneet, että pahalla on monet, joustavuudessaan vaaralliset kasvot. Se ei välttämättä ole mitään suurta ja selvästi erottuvaa vaan pientä, arkipäiväistä sokeutta ja alistumista, sanoi filosofi Hannah Arendt.
Natseihin viittaa myös Bibi Jonssonin tutkimus (Blod och jord i trettiotalet 2008) siitä, miten ruotsalaisessa kirjallisuudessa 1930-luvulla korostettiin ja mystifioitiin äitiyttä. Meilläkin kirjoitettiin 30-luvulla teoksia, joiden missiona oli palauttaa moderni virkanainen, tuo näivettynyt epäluoma, takaisin kotiin ja miehensä luokse, joka oli jo hyvää vauhtia liukumassa pehmeämpään syliin. Annikki Piukan romaanissa Itsenäinen nainen (1930) todellista itsenäisyyttä oli valita kotiäitiys.
Äitikultin taustalla olivat paitsi kiristyneet työmarkkinat myös 1900-luvun alun ajatukset sukupuolten biologisesta, pysyvästä erilaisuudesta. Niiden mukaan tosi nainen oli äiti tai ainakin luonnoltaan äidillinen. Äidillisyys edusti luovuutta ja luonnonmukaisuutta. Vastustajat, jotka ajoivat naisen ja miehen tasa-arvoa, olivat sitä mieltä, että naisen sitominen lapsiin, mieheen ja hoivatyöhön merkitsi taantumista.
Natsi-Saksassa äitiys oli paitsi oikeus myös pakko. Lapsettomien avioeroa helpotettiin, ja kahdeksasta lapsesta sai kultamitalin. Hitlerin mielestä nainen ei edes halunnut töihin ja mies älyllisenä tarvitsi lepuuttavaa naista. Lebensborn-ohjelma ohjasi hyvärotuisia naisia antautumaan eliittisotureille. Samaan suuntaan, joskin vähemmän karkeasti, toimittiin muissakin maissa.
Sota keikautti arvot: vuonna 1939 Saksassa säädettiin naisten yleinen, lapsiluvusta riippumaton velvollisuus ilmoittautua työvoimaksi ja 1943 kaikki 17-45-vuotiaat naiset määrättiin työpalveluun, yleensä tehtaisiin.
Onkohan niin, että kun talouden ongelmat ovat tarpeeksi suuria ja käsittämättömiä, puretaan painetta hallittavampiin asioihin, vaikkapa perheeseen ja seksiin, ja erilaiset ääri-ilmiöt purskahtavat näkyviksi. Nykyinen mediakulttuuri lisäksi suosii räväkkää ilmaisua. Esimerkiksi käyvät erilaiset selibaatti- ja askeesijulistukset ja valtionbordelli-kaavailut, joita ei kireän muijan maineen uhallakaan tule kuitata veikeäksi vitsiksi, ja lestadiolaisperheiden mauton vertaaminen citykaneihin. Ja brittipoliitikon äskeinen lausunto, että enemmän kuin kaksi lasta on ekologista vastuuttomuutta.
Ilman muuta vanhoillislestadiolaiset ovat sulkeutumisellaan itse aiheuttaneet heihin kohdistuvaa uteliaisuutta ja tarvetta puuttua asioihin, mutta ehkäisyn nollatoleranssista käytyä keskustelua voisi viedä laajemmallekin: kuinka pitkälle yksilön elämään ylipäänsä yhteiskunta saa mennä tai on velvollinen menemään yleisen hygienian ja terveyspolitiikan nimissä? Entä onko suurperheiden kauhistelun taustalla julki lausumatonta maahanmuuttajien elinvoimaisuuden pelkoa?
Suomalaisessa perheessä on nykyisin keskimäärin alle kaksi lasta. Kuvataulun perinneperhe, jossa on isä, äiti ja kaksi lasta, on tilastoissa jo hävinnyt perheelle, johon kuuluu kaksi aikuista ja nolla lasta. Olkoon noiden alle kahden lapsen emo kotiäiti tai uramuurahainen tai jotakin siltä väliltä, koetetaan ainakin olla syyllistämättä häntä.