Viime viikolla Nallikarissa norjalaisseurue kehuu Oulun maasta taivaaseen. Kaupunki on kuulemma lapsiystävällinen, siisti, rento, viihtyisä, kauniskin...
Korvat siinä jo kuulijalla punoittavat, kun ylistyksestä ei tule loppua.
Hyvin tuntuu myös olevan tiedossa, mitä Oulussa sillä hetkellä tapahtuu. Paljon paremmin kuin juuri lomalta palanneella paikallisella parivaljakolla, joka joutuu tämän tästä vilkaisemaan toisiaan kysyvästi: niin mikä tapahtuma ja missä, kauppatorillako?
Norjalaisturistit ovat jo konkareita Oulun kävijöitä, jotka osaavat käyttää nettiä ja toisaalta Nallikarin palvelupisteistä saa näköjään hyvin tietoa.
Aivan toisenlainen kuva välittyi yleisönosastokirjoituksesta, jonka kirjoittaja oli kesäkuisena lauantaina turhaan yrittänyt nykiä Oulu 10:n, Torikadun turisti-infon ja Valveen ovea. Myös vilvoittava hetki Tuomiokirkon Krypta-kahvilan puiden siimeksessä makoisine pullakahveineen oli jäänyt haaveksi vaan, mutta onneksi Ainolan puistosta oli lopulta löytynyt helpotus kahvihampaan kolotukseen.
Tuohtunut kirjoittaja päätyikin toteamaan, että on vaikea uskoa Oulun puhuvan tosissaan matkailuelinkeinon kehittämisestä, kun perusasiatkaan eivät toimi.
– Eivät kaikki halua pyöriä Rotuaarilla ja Valkeassa, kyllä Suomesta ihan muuta haetaan. Ja pitäkää edes ne harvat, hiukan keskustasta sivussa olevat paikat auki yli viikonlopun, joita kehtaisi vieraille suositella ja joissa itsekin viihtyisi. Aukioloaikoja voi rukata tarpeen mukaan, hän toivoi.
Kaksi kuvaa Oulusta, aivan erilaista, mutta varmasti molemmat yhtä oikeita. Senkin johtopäätöksen tuosta voi vetää, että eniten kuva ontuu Oulun keskustassa. Ei ehkä yllätys. Onneksi on kauppatori ja Ainola.
Turistin mielikuva paikkakunnasta syntyy pitkälti siitä, miten yksinkertaiset, mutta niin tärkeät käytännön asiat sujuvat. Että tietoa löytyy, muualtakin kuin omasta kännykästä, eikä asioita tarvitse turhaan haakuilla ja haeskella. Ja ystävällinen palvelu, niin ollaan jo pitkällä.
Netti on tietenkin kätevä, mutta aina siihenkään ei voi luottaa. Tosin ei aina paikallisten neuvoihinkaan.
Kolme vuotta sitten matkalla eteläisessä Ranskassa viivähdimme muutaman päivän Montpellierissä. Lähistöllä piti olla huikea luonnonsuojelualue suolakeitaineen ja ennen kaikkea valtavine vaaleanpunaisina flamingolaumoineen. No sinne.
Hotellin vastaanotossa virkailija pyöritteli päätään: ei puisto ole auki näin aikaisin keväällä. Ai eikö, mutta kun netissä...
Hän neuvoo kuitenkin ottamaan tietyn paikallisbussin ja ajamaan päätepysäkille. Eiköhän siellä jotain ole.
Työtä käskettyä. Päätepysäkillä oli nihkeä asuntoalue ja tyhjä tenniskenttä. Olimme lähteneet retkelle, joten teimme selvää leivistä ja virvokkeista bussipysäkin penkillä. Hetken päästä paikalle kurvasi sama bussi, jolla olimme tulleet. Bussikuski vahvisti epäilymme, ettei tällä asuntoalueella ole tehty havaintoja flamingoista.
Sen verran asia jäi häntä vaivaamaan, että jossain matkan puolivälissä hän huikkasi takapenkille, että nyt kannattaisi katsoa bussin oikealle puolen. Ja toden totta: rutakkolammikon uloimmassa kärjessä pilkotti jotain vaaleanpunaista.
Melkein kokonainen päivä tähän ”luontoretkeen” meni. Naurattamaanhan se jo pisti.
Kuin noiduttuna facebook-sivulle alkoi tämän jälkeen ilmestyä mainoksia Camarguen flamingosafareista ja muista herkuista. Se kyllä hiukan kirpaisee, joka kerta.