Nappia voi käydä painamassa Irma Optimistin käskytyksen mukaan vielä pariin otteeseen heti Helsingin Juhlaviikkojen (päättyvät 7.9.) jälkeenkin pääkaupungissa Stoassa, joka on oululaiseen näyttämökieleen viritettynä liki NuKun mustaa salia.
Let's play Love ei sen sijaan enää suju Helsingissä päinkään. Jos teoksen haluaa nähdä ennen Kainuun kierrosta pitää suuntia lokakuussa Pietariin kansainväliselle lastenteatterifestivaalille.
Eikä Minimin kotikaupunki-Kuopiossa kannata Iiriksen (ikä 11), Elviksen, Liinuksen ja Iineksen rakkausjutskista haaveillakaan ennen ensi vuotta. Minimi on nimittäin saanut ohjailluksi esitysvuotensa hienoon malliin: Niin sanotusti täsmäpalapeliä.
Kullekin ohjelmistossa olevalle teokselle on paikkansa. 13.9. tiettyihin rakoihin astuu Kuopion kaupunginteatterin ohjelmistoon tuleva Onnen maa. Perusminimiläiset Johanna Keinänen, Antti Lahti, Liisa Ruuskanen ja juuri nyt taiteilija-apurahakauttaan elävä ja tuotantojohtajuuttaan siksi ajaksi jakanut Anja Lappi ovat siinä mukana.
Tee se itse -aika muljahtelee Ismo-Pekka Heikinheimon sovelluksessa Paina nappia! Koreografi-ohjaaja on palastellut suhde-elämää - siitä kielii jo pelinappula-tanssijoiden nimeäminen A, B, C (daamit), X, Y, Z (herrat).
Palastelukappaleiden perusteella on sitten rakennettu kysymysasetelma, johon performanssitaiteilijana Irma Optimistin nimellä tunnettu Oulun yliopistosta valmistunut matemaatikko vaatii mukanaolija-kokijoilta vastausta napin painalluksella. Ja sitten nähdään syntyneestä pientilastosta tulkittua, tai niin meille ainakin Irma viestii. Että peliähän se.
Tanssin kokijana pitää kuitenkin oikein miettiä, koska vanhojen balettiklassikkojen lisäksi aikaa vierähtäisi asian äärellä parin tunnin verran. Ei tule juuri mieleen, pikaspurtteja enimmäkseen tanssituotokset. Niinhän tässäkin, mutta summautuessaan näyttäytyvät ovelalla tavalla kokonaistaideteoksena.
Ei Paina nappia! -teosta kestäisi, jollei asialla olisi kaksi täyspäistä muusikkoa, jotka joustavat (laulua, äänitallennetta ja tilannesynnyttämää). Pelimaailman visuaalisessa ilmeessä Simon Le Rouxilla on nojapuita viime vuosisadan alun teatteriuudistajilta. Jukka Huitila osaa sitten lisätehostaa kulmikkuutta, särmää valoin.
Let's play Love on tulevaisuudessa valmistuvan trilogian keskimmäinen. Kesäisen Ranskan vierailunsa jälkeen Minimi on näet vannonut jättävänsä taakseen menestysteoksensa. Kyseessä oli niin ikään Maarit Ruikan otteessa valmistunut Let's play normal, sen kohderyhmänä olivat isommat koululaiset. Nyt tavoitellaan 4-6-luokkalaisia, alarajaa on kyllä venytetty 3-luokkalaisiin saakka. Aikuisväestöä ja Ruikan joutilasaikaa odottaa tulevaisuudessa jo nimen saanut Let's play Life.
Koko screeni käyttöön. Se on minimiläinen aate nyt. Hyvä aate onkin. Sali kuin sali kelpaa, kunhan on mittaa. Katsojat istutetaan molemmin puolin pitkille seinustoille ja koko keskilattia on käytössä; elämän alkukiitorata.
Rakkausjuttu Oulun kaupunginteatterissa joku aika sitten iski rehdillä suoraanpuhumisyrityksellään sydämiin. Let's play Lovessa ei olla vielä hanakoita pussaamisen ja tissin tökkimisen lisäksi juuri muuhun. Mutta pyrkimys on saada kuitenkin vastakaikua kutkutukselleen.
Turusta oppinsa saaneiden Antti Lahden ja vierailevan Tatu Hämäläisen meno on letkeää, ovat he sitten kaverukset tahi alun isä-poika -pari.
Ihan ilman pingerryksettä ei onnistunut vielä Iiriksen ja Iineksen tie. Mutta kyllä Ruuskaselta ja Keinäseltäkin "kipsen tynkä katoo" kun käyntiin lähtee tarinan seikkailujakso; juoksuesteistä holahtaa harjakattosilhuetti missä viiletetään kohti loiskuvaa aallokkoa. Pitää vain uskoa että sivupäätypeilien osittaisavustuksella koko tilaan syntyvä sinisyys on ihan oikeasti vettä.
