Rumba käynnistyy jo kahden kuukauden kuluttua. Euroopan unionin jäsenmaat aloittavat 4.10. hallitusten välisen konferenssinsa (hvk), jonka tuloksena unionille syntyy uusi perustuslaki. Perussopimuksen pitäisi valmistua optimistisimpien arvioiden mukaan jo ensi keväänä, sopivasti ennen kesällä pidettäviä EU:n parlamenttivaaleja.
Uusi perussopimus on periaatteessa upea asia. Se selkeyttää ja tervehdyttää unionin arvopohjaa, virtaviivaistaa ja järkeistää sen toimintoja, demokratisoi sen päätöksentekomekanismeja ja tuo koko möhkäleen aimo askeleen lähemmäksi tavallisia ihmisiä. Uudistukseen liittyy kuitenkin yksi ikävä piirre: vallansiirto suurille maille.
Matti Vanhasen hallitus on siitä kiusallisen tietoinen, kuten käy ilmi sen perjantaina esittelemästä selonteosta. EU vie ja hallitus vikisee. Mutta auttaako vikinä?
Vallansiirto tapahtuu niin, että unioniin luodaan uusia korkean tason toimijoita ja olemassa olevien toimielinten valtuuksia muutetaan. Unionille on esimerkiksi tulossa presidentti ja ulkoministeri. EU:ssa on myös määrä siirtyä nykyistä useammin määräenemmistöpäätöksiin, ja kun unioni on laajentunut 27-jäseniseksi, jäsenvaltioilta aiotaan viedä oikeus omaan komissaariin. Komission jäsenyys pannaan kiertoon vuoden 2009 jälkeen ja täysivaltaisten komissaarien määrä pudotetaan 15:een.
Siinä ei ole mitään uutta. Kaikki on ollut tiedossa jo pitkään. Karu totuus valkeni hitaille hämäläisillekin juhannuksen maissa, jolloin perussopimusta valmistellut konventti sai kovan väännön jälkeen vihdoin esityksensä valmiiksi. Sen jälkeen on ollut kyse vain siitä, mitä konventissa ylikävellyn Suomen hallitus tekee ja millä lihaksilla se pullistelee hvk:ssa.
Perjantaina se selvisi: Vanhasen hallitus aikoo lähteä avaamaan ulkoministeri Erkki Tuomiojan johdolla konventin ehdotuksen, jota Saksan ulkoministeri Joschka Fischer luonnehti viime maanantaina ulkoministeriön 85-vuotisjuhlissa Finlandia-talolla tylyn oloisesti "ensiluokkaiseksi ja hyvin reiluksi kompromissiksi" sekä "parhaaksi mahdolliseksi vaihtoehdoksi". Suomen hallitusta ei säikäyttänyt edes Fischerin toteamus, että jos joku kyseenalaistaa saavutetun konsensuksen jossakin asiassa, hänen velvollisuutensa on rakentaa uusi konsensus.
Suomen hallitus pullistelee hvk:ssa ulkoministerinsä, pitkän matkan juoksija Erkki Tuomiojan kapoisilla lihaksilla. Presidentti Tarja Halonen nimitti hänet yli viikko sitten johtamaan Suomen valtuuskuntaa hvk:ssa. Tuomiojan aseenkantajina toimivat ulkomaankauppaministeri Paula Lehtomäki, suurlähettiläs Eikka Kosonen sekä valtiosihteeri Antti Peltomäki. Valtuuskuntaa kuuluu myös liuta virkamiehiä säihkyvää Al exander Stubbia myöten.
Suomi on ollut pahassa raossa historiansa aikana monta kertaa, mutta se on aina selvinnyt ahdingosta - välillä aseita kalisuttaen, mutta yleensä taitavan diplomatian turvin. Hvk-prosessia ei voi verrata neuvotteluihin YYA-sopimuksesta tai noottikriisistä tai edes EU-jäsenyydestä. Perussopimus ei ole Suomelle suuri kohtalon kysymys. Kävi niin tai näin, asiat eivät mene kokonaisuutena ainakaan huonompaan suuntaan. Suomi on EU:n jäsen, joten se neuvottelee Tuomiojan johdolla ikään kuin perhepiirissä.
Mutta juuri siinä on näiden hvk-neuvottelujen suuri vaikeus. Suomi ei voi lyödä nyrkkiä pöytään ainakaan pitkään; kukaan ei lotkauttaisi sille korvaansakaan. Se ei voi uhata, että se ottaa ja lähtee, koska se ei ole uskottavaa. Sen ei auta pelotella voimatoimilla, ei uhata Paseilla eikä sillä, että se katkaisee kauppasuhteet. Tuomiojalla ei ole käytettävissään mitään kättä pitempää. On vain diplomatia ja diplomatian taidot.
Tuomioja tuskin pystyy vakuuttamaan edes kaunopuheisimmilleen heittäytyessään EU:n suurvaltoja siitä, että pienen Suomen edut vaativat kompromissipaketin avaamista. Suomelle ei annettu paikkaa konventin puheenjohtajistoon eikä puheenvuoroa konventin loppukeskustelussa. Peli on kovaa EU-pöydissä.
Paketti aukeaa vain, jos riittävän moni muu on samaa mieltä. Mutta onko? Ongelma on siinä, että eräät muutkin valtiot haluaisivat avata kompromissin, mutta eri kohdista kuin Suomi, eikä koko pakettia voi repiä auki. Sen takia on suuri tarve tehdä juuri niin kuin Joschka Fischer neuvoi suomalaisia. Hyvää kompromissia ei kannata avata.
Tuomioja, entinen EEC:n ja länsi-integraation tiukka vastarintamies, on uransa kovimman haasteen edessä. Paavo Lipponen ei kelpuuttanut häntä edustajakseen konventtiin, vaikka monelta muulta maalta sinne laitettiin ulkoministeri, ainakin muodollisesti. Lipponen valitsi edustajakseen Teija Tiilikaisen. Kun Lipposta ei ollut enää hallituksessa päätöksiä tekemässä, Tuomioja sai armon.
Tuomioja on vakuuttanut pitkin matkaa, että konventti on vain valmisteleva elin ja päätökset perussopimuksesta tehdään hvk:ssa. Nyt se nähdään. Hän joutuu konkreettisesti tilille sanoistaan.
Tuomioja ei ole ainoa, joka vakuuttanut uskoaan hvk-neuvottelujen voimaan. Se on ollut virallinen dogmi Lipposen ja Jäätteenmäen hallituksista Vanhasen kabinettiin. Perjantaina Vanhasen hallitus pudottautui kuitenkin pilvilinnoista alas ja ryhtyi valmistelemaan maaperää voidakseen perääntyä hyvässä järjestyksessä.
Jos hallituksen selontekoa lukee tarkkaan, se naulaa itsensä kiinni vain yhteen teesiin: pienten maiden on saatava pitää jatkossakin oma komissaari. Se on hyvä kanta. Kaikki muu hallituksen linjauksissa on täynnä liikkuvia osia, ja sekin on fiksua.
Selonteko heijastaa nyt poliittista realismia. Suurista ja pienistä maista koostuva unioni ei ole isoissa ja tärkeissä asioissa keskustelukerho. Pieniä maita viedään siellä välillä kuin pässiä narusta, mutta silti hvk:sta tullee tulokseksi nykyistä parempi EU.