Suomen talousviisaita kokoontui tiistaina eduskunnan auditorioon. Valtiovarainvaliokunta halusi kuulla heiltä neuvoja siitä, mitä Suomen tulisi tehdä selviytyäkseen talouskurimuksestaan.
Samaan aikaan toisaalla: uudet tilastot kertoivat työttömyyden kasvaneen rutkasti. Uusia yt-neuvottelu-uutisia tulee harva se päivä. Yksi A putosi Standard & Poor’sin luottoluokituksesta, mutta miljardin euron valtionlaina meni sentään kaupaksi.
Ei siinä mitään: viisaat puhuivat auditoriossa viisaita, ja yleisö kuunteli.
Näitä seminaareja on vain pidetty vähintäänkin tarpeeksi. Niissä on jo pitkään toistettu samoja asioita: rakennemuutoksia, maltillista tulopolitiikkaa, elvytystä vai ei-elvytystä.
Eduskunnassa koolla olleiden viisaiden neuvot olivat ihan hyviä. Reseptien tarjonnasta pitäisi kuitenkin siirtyä lääkkeiden ottamiseen.
Sitä ennen on vielä päätetty tehdä varmuuden vuoksi vielä ainakin yksi selvitys. Pääministeri Alexander Stubb (kok.) on tilannut sen Ruotsin entiseltä kokoomuslaiselta valtiovarainministeriltä Anders Borgilta. SDP hyväksyi asian sen jälkeen kun Borgin aisapariksi otettiin VATT:n johtaja Juhana Vartiainen, jonkin sortin demari.
Vastuu kitkerien lääkkeiden määräämisestä kuuluisi demokratiassa poliitikoille. Äänestäjiä pelkäävät poliitikot tykkäävät kuitenkin jakaa mieluummin runsautta kuin niukkuutta. Niukkuuden jakaminen saati runsaan leikkaaminen on sitä vastenmielisempää, mitä lähempänä vaalit ovat.
Tuskittelevien poliitikkojen kannattaisi lukea entisen demarivaikuttajan ja pankkimiehen Seppo Lindblomin kirja Huojuva tasavalta. Se tiivisti, jo ennen kuin talouskriisi oli niin syvä kuin nyt on, Suomen ongelman yhteen sanaan: reformikilpa.
Reformikilpa tarkoittaa sitä, että puolueet kilpailevat äänestäjien suosiosta tarjoamalla heille aina vain lisää hyviä asioita.
Kun poliitikot ovat heikkoja, pitäisi olla edes voimakkaita virkamiehiä. 1990-luvulla tuon roolin ottivat poliitikkojen panikoidessa valtiovarainministeriössä leikkauslistoja tehneet Raimo Sailas ja Erkki Virtanen. Jos poliitikot eivät pysty, samanlaisia totuudentorvia tarvittaisiin nyt.
Poliitikot valittavat useasti, että valta on valunut virkamiehille. Jos ja kun näin on käynyt, syy ei ole virkamiesten vaan poliitikkojen.
Suomen jama muistuttaa 1980-luvun Tanskan tilannetta. Tuolloin sanottiin, että Tanska oli menossa helvettiin, mutta sentään ensimmäisessä luokassa. Se oli hyvä vitsi, mutta sattuu nyt omalle kohdalle.
Poliitikot ovat jähmettyneet odottamaan huhtikuun eduskuntavaaleja. Äänestäjien pelossa ei uskalleta tehdä muuta kuin näennäisyyksiä: kansantalouden kannalta yli 65-vuotiaiden vapauttamisella kalastuskorttimaksusta ei ole mitään merkitystä, mutta ääniä moisella asialla voi kalastella.
Suomalaisia on aina kehuttu kriisitietoisuudesta. Kun tilanne on tiukka, me olemme ymmärtäneet, että tarvitaan kovia toimia. Näin on ollut, mutta onko enää? Tämän kansallisominaisuuden perään voi kirjoittaa kysymysmerkin.
Riittää kun seuraa etujärjestöjä. Olipa asia mikä tahansa, ne katsovat sitä vain omasta kapeasta näkökulmastaan. Kokonaisuudesta vähät välitetään kunhan omien edut säilyvät ennallaan, mieluimmin paranevat. Pitkän väännön jälkeen tehty eläkeuudistus oli iloinen poikkeus tästä säännöstä.
Selviytyminen ei ole kiinni muutamasta kuukaudesta. Odottelun takaraja on kuitenkin seuraavissa eduskuntavaaleissa.
Jos seuraava hallitus jää pyörittelemään peukaloitaan, Suomi on vaarassa joutua Kreikan tielle.
1990-luvun lamassa Suomi oli vähällä joutua kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n holhoukseen. IMF:n lääkkeet ovat tunnetusti tehokkaita ja potilaan on pakko ottaa niitä, jos haluaa siltä hätäapua.
Olisi parempi toimia itse ennen kuin muut sanelevat, mitä tehdään. Kysykää vaikka kreikkalaisilta.
Kolumni