Lapsuuden lauantai-iltoihin kuului isän pyhä hetki television äärellä englantilaisen jalkapallon parissa. Saatoinpa siihen sohvaan änkeytyä minäkin.
Mitään en rakeisessa mustavalkokuvassa vilistävien veikkojen touhusta ymmärtänyt. Tärkeää oli olla muka kiinnostunut ja saada olla hetki viikot reissutyössä olleen vanhemman keralla.
Se vähän pakkasi naurattamaan, kun maalin synnyttyä pelaajat loikkivat toistensa niskaan.
Hassuja miehiä!
Nyt sama näkymä tuntuu paljon lähemmältä, omakohtaiselta, koska ymmärrän saaneeni jakaa saman tunteen toistuvasti. Yhdessä tekemisen ja siinä onnistumisen.
En sentään nurmella vaan esiintymislavalla, yhtenä laulajana kuoron riveissä.
Takavuosina matkasin pitkin maakuntaa kuuntelemassa konsertteja, joista tuli laatia arvio. Monasti sai kuulla hienoja tulkintoja ja nähdä paneutunutta esiintymistä.
Usein ymmärsi kaikista tärkeimmän annin olevan siinä, että yksittäiset ihmiset olivat kukin antaneet oman osansa ja tästä oli muodostunut ainutlaatuinen tapahtuma.
Tavoitteelliseen tulokseen pyrkivän kuoron riveissä ollaan tasavertaisia – siis maallinen mammona tai sukupuu ei paina, vaan osaaminen on se määrittävä tekijä.
Vaikka jalkapallokentillä suuressa roolissa ovat ns. pelinrakentajat, ja kuoroissakin on sooloja laulavia heläjäviä enkelsopraanoja ja muutama kirkkaampi tenori, ymmärtää että näin on oltava päämäärän saavuttamisen takia.
Tästä huolimatta myös perusvarmasti oman osansa puurtava rivilaulaja on tärkeä. Ilman häntä sävelkudos ei säkenöisi siten kuin säveltäjä on tarkoittanut.
Musiikkikasvatuksen väitöstutkimustaan Oulun yliopistossa tänään puolustava Esa Virkkula toteaa vuosien musiikinopettajakokemuksella yhtyetyöskentelyn, soiton ja laulun, olevan olennaisen tärkeää kansalaiskasvatusta. Se opettaa tavoitteellisuutta ja vastuuta omista tekemisistä.
Tämän tunnistan: lapsena koulukuorossa alkanut harrastus on koulinut minusta joukkuepelaajan. Suuri ilo niin työelämässä kuin vapaa-ajalla on olla osa toimivaa yhteisöä, jossa saan olla osa yhteistä päämäärää, menestystä, ja ennen muuta iloita toisten osaamisesta.
Jos odottaa saavansa sooloilla, jää joukkueesta joko kulisseihin tai kentän reunalle.
Niinikään uutiset laulamisen myönteisistä terveysvaikutuksista eivät ole yllättäneet elämänsä laulamisella täyttäneitä. Kuorolaisten sydämet voivat hyvin ja elinajanodote on noussut, tutkimus on osoittanut.
Laulaminen nostaa oksitosiini-nimisen hormonin tasoa, mikä rentouttaa ja rauhoittaa ihmistä. Samalla stressiä aiheuttavien hormonien taso laskee.
Huolet ja pelot lientyvät nekin yhtä lailla. Hyvä esimerkki tästä ovat ne monet kerrat suomalaisten lähihistoriassa, jolloin hädän tullen on veisattu yhdessä koko joukolla. On saatu voimaa ja uskoa tulevaan.
Opiskelijaterveydenhuollossa Helsingissä on hoksattu ottaa kuorolaulu terapiamuodoksi. Kiireinen tahti ja juurettomuuden tunne tuottavat jännitystä, jota lieventämään yhdessä laulaminen on ollut oiva keino.
Jos olis valtaa niinkuin on mieli, antaisin mielenterveyspalkinnon Suomen laulajien ja soittajien liitolle. Sulasolin väkeä nähdään harvemmin kansoittamassa kansallisia mielenterveyspalveluita, väitän.
Tätä kaikkea pohdin taas, kun sähköpostiin tuli ärtynyt lukijapalaute: laulamalla ei maailmaa muuteta, kirjoittaja viestitti.
Miksihän näen silmissäni kuvaa Neuvosto-Viron loppuvaiheista: sadattuhannet Laulavassa vallankumouksessa kädet käsissä, ihmiskilpinä.
Miten väkivahva ase – tunne yhtenäisyydestä.