Valkoinen oleanteri (White Oleander). USA 2002. Ohjaus: Peter Kosminsky. Käsikirjoitus: Mary Agnes Donoghue; perustuu Janet Fitchin romaaniin. Kuvasuunnittelu: Donald Graham Burt. Kuvaus: Elliot Davis. Musiikki: Thomas Newman. Näyttelijät: Alison Lohman, Michelle Pfeiffer, Robin Wright Penn, Renée Zellweger, Patrick Fugit. - Formia 5, Oulu.
Kun tätä nykyä teiniyleisölle tyrkytetään enimmäkseen erilaisia mauttomuuksia, Valkoinen oleanteri on positiivinen yllätys kaikessa pohdiskelevuudessaan ja suoranaisessa sielukkuudessaan (viihteellisten raamiensa sallimissa rajoissa).
Tosin poikia ei taida saada katsomaan tätä elokuvaa kuin treffien varjolla, sen verran feminiinisissä sielunmaisemissa liikutaan.
Janet Fitchin suomennettuunkin romaaniin pohjaava Valkoinen oleanteri kertoo teini-ikäisestä Astridista (Alison Lohman), joka joutuu kasvatuskotikierteeseen, kun hänen yksinhuoltajaäitinsä, taiteilija Ingrid (Michelle Pfeiffer) päätyy vankilaan rakastajansa murhasta.
Astridin ensimmäinen kasvattiäiti on Jeesuksen puoleen kääntynyt ex-strippari (Robin Wright Penn), toinen taas emotionaalisesti paperinhauras näyttelijätär (Renée Zellweger).
Uudet perhekuviot ajautuvat koko ajan umpikujiin, ja välissä Astrid joutuu istuksimaan kasvatuskodissa. Sieltä löytyy onneksi mukava, sarjakuvia piirtelevä poika (Melkein julkkis -elokuvan babyface Patrick Fugit).
Valkoisen oleanterin punaisena lankana on Astridin kasvu itsenäisen identiteetin löytämiseen. Pitkin matkaa tyttö on kuin tabula rasa, tyhjä taulu, johon erilaiset äitihahmot piirtävät mieleisensä kuvan niin, että Astrid muuttuu ulkomuotoaan myöten.
Ingrid-äidin raudanluja ja paheksuva ote ulottuu koko ajan hänen elämäänsä vankilan muurienkin takaa. Lopulta tyttären on tietenkin löydettävä oma tiensä.
Kiitokset siitä, ettei Valkoinen oleanteri juuri missään vaiheessa muutu raskaaksi siirapissa tarpomiseksi, kuuluu ohjaaja Peter Kosminskyn ilmavalle lähestymistavalle.
Elliot Davisin taidokkaasti valaistujen ja valotettujen kuvien avulla Kosminskyn ripeäotteinen kerronta lepattaa miellyttävän vapautuneesti.
Toki elokuvan läpeensä estetisoidussa ilmaisussa on myös ongelmansa; Astridin elämän rankimmatkin vaiheet tuntuvat sujahtavan ohi kovin kepeästi. Johtaapa tyyli suoranaiseen naurettavuuteenkin, kun Michelle Pfeiffer vaikuttaa kohtauksissaan saunanraikkaalta kylpylävieraalta eikä vuosikausia vankilassa istuneelta naiselta.
Silti Pfeiffer näyttelee egoistista Ingridiä hyvin, jäisesti polttavilla katseillaan. Myös Alison Lohman selviää Astridin vaativasta roolista kunnialla.