Saksan Karlsruhessa sijaitsevan ZKM:n eli taiteen ja mediateknologian keskuksen Kiasmaan kokoama näyttely future_cinema. Kuvitelmia elävästä kuvasta elokuvan jälkeen tutkii elävän kuvan kulttuurin tulevaisuudennäkymiä nykytaiteilijoiden visioiden kautta.
Näyttelyn taiteilijajoukko on mielenkiintoinen yhdistelmä tunnettuja vanhempia ja nousevia nuorempia tekijöitä eri puolilta maailmaa. Teoskirjo on sekin varsin monipuolinen.
Mikä sitten on näyttelyn punainen lanka?
Tuskin mikään muu kuin vakiintuneita päähänpinttymiä vastaan kamppaileminen. Sali toisensa jälkeen tapahtuma muistuttaa, että elävän kuvan käsite on paljon avarampi ja yllätyksellisempi kuin jokapäiväisten arkikokemusten perusteella tulee ajatelleeksi.
Vaikka valtaosa teoksista on hyvin tuoreita, näyttelyn taustalla tuntuu kaikuvan 60-luvulta peräisin oleva käsite "laajennettu elokuva" (Expanded Cinema).
1960-luvun loppupuolella monenlaiset radikaalit kokeilijat kyseenalaistivat silloisen elävän kuvan kulttuurin muodot. He analysoivat "elokuva-aparaatin" peruselementteihinsä ja jäsensivät sen uudelleen ennen kokemattomilla tavoilla. Elokuvaa yhdistettiin muihin luovuuden muotoihin ja projisoitiin mitä erilaisemmille pinnoille monenlaisissa yhteyksissä.
Joidenkin pyrkiessä porvarillisen illusionismin särkemiseen toiset tavoittelivat audiovisuaalisuuden välityksellä kosmista tietoisuutta.
"Laajennettua elokuvaa"
On vahinko, että future_cinema viittaa tähän kiehtovaan taustaan vain viitteellisesti, pelkästään esittelemällä muutamassa monitorissa erittäin mielenkiintoisia tshekkoslovakialaisia "laajennetun elokuvan" kokeiluja 1950-60-luvuilta.
Historian puuttuminen vie terää näyttelyn tulevaisuudenvisioilta. Syntyy vaikutelma, että sen esittelemä audiovisuaalinen tulevaisuus on ikään kuin muotoutumassa tyhjän päälle, mikä on harha.
Toki historiallisia linjauksiakin voi löytää, jos on perehtynyt jo entuudestaan elävän kuvan arkeologiaan. Mike NaimarkinBe NowHere (1995-2002) on kiehtova teos, jossa hitaasti pyörivän alustan päällä seisovat ja 3D-laseja pitävät katsojat temmataan keskelle eri puolilta maailmaa tallennettuja uhanalaisia kulttuuriympäristöjä.
Teos muuttuu vielä kiinnostavammaksi, jos ymmärtää sen suorat viittaukset 1800-luvun "virtuaalimatkailuun", panoraaman ja dioraaman kaltaisiin spektaakkeleihin.
Kanadalaisen Luc Courchesnen The Visitor - Living by Numbers (2001) on sekin interaktiivinen panoraama, jossa kokija työntää päänsä häntä ympäröivänä kuvakenttänä toimivan kuvun keskellä. Teoksen maailmassa liikutaan lausumalla ääneen numeroita, mikä saattaa viitata paitsi Peter Greenwayn (hänkin "tulevaisuuden elokuvan" kehittelijöitä) elokuvaan, myös digitaalisen tietojenkäsittelyn perusluonteeseen. Kokemus on outo ja läheisyydestään huolimatta etäännytetty. Kokija tuntee liikkuvansa kuvassa, ei todellisuudessa.
Teknologisia ja käsitteellisiä kokeiluja
Kiasman näyttelyssä eläviä kuvia voi etsiä lattiasta kuten myös katosta, tosin sisäkattoon heijastettua eteläafrikkalaisen William Kentridgen hienoa Tulva-animaatiota (1999) voi myös silmäillä pöydälle asetettujen käsipeilien kautta.
Japanilaisten Masaki Fujihatan ja Takeshi Kawashiman teoksessa FieldWork@Alsace videojaksoja on sijoitettu abstraktin tilallisen verkoston puitteisiin. Kokija voi kulkea eräänlaisessa kyberavaruudessa kuvafragmentista toiseen. Taiteilijat etsivät näin tulevaisuuden vuorovaikutteisen hyperelokuvan mallia.
Näyttelyssä on muitakin teoksia, jotka voi leimata teknologisiksi ja käsitteellisiksi kokeiluiksi. Niiden mukanaolo on olennaista, vaikka taiteelliset ansiot eivät välttämättä nouse kovin korkeiksi.
Eräässä teoksessa katsoja tuottaa elävää kuvaa ohjaamalla lasersädettä liikuteltavan laserfilmilevyn lävitse. MIT:n Media Labin Alpha Wolf -teoksessa katsoja kommunikoi digitaalisten susien kanssa ulvomalla tai vikisemällä mikrofoneihin. Tulos on kiinnostava teknisesti, pikemmin kuin taiteellisesti.
"Henkilökohtainen" tulevaisuus?
Kiasman näyttelyn visio elokuvan tulevaisuudesta on "henkilökohtainen": useimmat teokset kelpaavat yhden tai korkeintaan muutaman käyttäjän koettavaksi samaan aikaan.
Jos tähän on uskominen, elokuva suurena kollektiivisena kokemuksena näyttäisi vähitellen olevan väistymässä taka-alalle yksityisen kokemuksen tieltä.
Kollektiivinen kokemus saattaa tietenkin olla mahdollista löytää uudestaan internetistä, josta on yhä selvemmin tulossa myös elävien kuvien välityskanava.
Monet näyttelyn teoksista ovat interaktiivisia, mutta eivät suinkaan kaikki. Vuorovaikutteisuus ei siis esittäydy tulevaisuuden elokuvan koko kuvaksi, mikä minusta on oikea päätelmä. Pelimäiset vuorovaikutteiset teokset tulevat olemaan keskeisiä, mutta niiden rinnalle kehittyy muotoja, joissa tekoäly määrittelee audiovisuaalisia kokemuksen luonnetta katsojan puolesta. Tämä voikin vaikka ryhtyä taas ruutua tuijottavaksi "sohvaperunaksi".
Tällaisiin ristiriitaisiin päätelmiin johdattaa teoreetikkonakin tunnetun Lev ManovichinSoft Cinema (2002). Käyttäjästä on siinä jälleen tullut katsoja, jolle Manovichin työryhmän kehittämä tietokoneohjelma valitsee alituiseen muuttuvia muotoja ja sisältöjä laajan audiovisuaalisen tietokannan pohjalta. Teos on teoreettisesti kiinnostava, mutta esteettisenä kokemuksena ohut. Sama pätee useisiin muihinkin teoksiin. Niistä on kiinnostava lukea kuvauksia, mutta niiden parissa ei viihdy kovin pitkään.
Ei-lineaarista multimediaa
Vastavetona näyttelyyn sisältyy kuitenkin multimediateoksia, joissa juuri sisältö on keskeisellä sijalla. Kalifornialaisen kirjailijan ja kulttuurihenkilön Norman Kleinin Los Angelesin Etelä-Kalifornian yliopiston Labyrinth-työryhmän kanssa ideoima multimedia Bleeding Through: Layers of Los Angeles - 1920-1986, 2002, on varsin tiheä kokemus, jossa Kleinin sepittämä fiktiivinen tarina kytkeytyy monitahoisesti Los Angelesin historiaan.
Kleinin teosta muistuttaa, tosin poeettisemmassa muodossa, osin saman työryhmän elokuvantekijä Pat O'Neillin kanssa toteuttama The Decay of Fiction: Encounters with a Film by Pat O'Neill (2002). Esillä on rinnakkain O'Neillin lineaarinen elokuva ja sen pohjalta tehty ei-lineaarinen multimediaversio. Tilanne on mielenkiintoinen, varsinkin näyttelyvieraalle, jolla on aikaa kulutettavanaan. Pelkästään Kleinin ja O'Neillin teosten parissa kuluu helposti pari tuntia.
Kaiken kaikkiaan future_cinema on epätasainen, mutta silti kiistattoman mielenkiintoinen kokonaisuus. Se heijastelee tuttuja arkikokemuksia, ja onnistuu sijoittamaan ne uusiin ja yllättäviin puitteisiin. Se on tuskin tulevaisuuden elokuvan koko kuva, mutta vähintäänkin kooste varteenotettavia sirpaleita.
future_cinema . Kuvitelma elävästä kuvasta elokuvan jälkeen. Kiasma, Helsinki 28. syyskuuta saakka.