Kun Elias vasta maleksi autolle, isä odotti jo siellä ovi auki.
Mikä Karilaan oli mennyt? Se oli hotkinut pizzansa eikä puhunut ravintolassa mitään.
Hän katsoi kuinka Karila etsi navigaattorista reittiä. Se tutki hänelle vieraita paikkoja, Sotkamoa, Kuhmoa, sitten Suomussalmea ja Puolankaa.
Miksi Karila oli hermostunut? Se oli asentanut huoltoasemille skimmauslaitteita, jotka vaikuttivat toimivan mutta kuinka pitkään, sitä Elias ei tiennyt. Aiemmin heillä oli nähtävästi ollut perässään poliisi, mutta sen isä oli karistanut. Sitä Karila ei halunnut kertoa, mitä se oli halunnut moottoripyöräjengin autosta.
Mitä se oli vienyt jengiltä? Siihen hermostuksen täytyi liittyä.
Varsinainen varas.
Jos Karila olisi edes ollut huijaushommissaan niin taitava kuin luuli olevansa, se olisi ollut jotenkin hienoa. Mutta se oli tuollainen… säätäjä. Yksinkertaisten kopiointikoneiden asentelija.
Mitä Elias isältä halusi? Ei paljon. Nämä kesät. Viime kesän ja tämän kesän. Elias tuijotti sylissään vilkkuvaa tietokonepeliä ja ymmärsi, ettei yhteisiä kesiä välttämättä tulisi monta. Kenties vain nämä kaksi.
Karila saattoi jäädä rötöksistään kiinni milloin vain. Jos ei jäisi, eteen saattoi silti tulla vaikka mitä.
Elias tunsi jonkin asian kasvavan mielessään. Se kuumotti kuin tulehdus, se tuntui raskaalta.
Tältäkö tuntui vastuu? Pitikö hänen huolehtia isästään?
Karila valitsi sittenkin reitin suoraan Oulua kohti. Se ajoi kovaa, varomatta, kuin perässä olisi ollut viisi vihaista motoristilaumaa. Kun Eliaksen juoma limsa alkoi vaatia pääsyä ulos, Karila ei suostunut pysäyttämään. Muhoksen jälkeen se teki oudon äkkikäännöksen pienemmälle tielle. Vasta Tyrnävän lähellä se viimein suostui pysähtymään ja päästämään Eliaksen pusikonreunaan asialleen.
Palatessaan autolle Elias meni takakontille etsiäkseen laukustaan toisen pelin. Hän ehti avata takaluukun ja nähdä kaksi suurta, vierasta putkikassia.
Karila tuohtui.
”Sisään siitä!”
”Mä otan vaan Max Paynen.”
”Etkä ota. Ny sisään ja heti!”
Elias meni etupenkille.
”Mitä noi laukut on?”
Karila ei vastannut.
”Kenen ne on? Ne on niiden. Sen jengin.”
Karila ei vastannut vaan kaarsi auton nopeasti kohti Kempelettä.
”Mitä tarkottaa Compadres?” Elias kysyi.
”On parempi ettet kysy yhtään mittään”, Karila sanoi.
Se oli ainoa, mitä se puhui.
Elias tuijotti pitkän aikaa vain tietä. Karila ajoi, hänen isänsä ajoi. Hänen kaistapäinen isänsä, joka kuvitteli voivansa varastaa keneltä tahansa mitä tahansa ja selviävänsä kaikesta.
