Katsauksessa käsitellyt sarjakuvakirjat:
Mark Chiarello - Nick J. Napolitano: Batman - mustaa ja valkoista (Batman: Black and White, Volume 2). Toimitus: Jouko Ruokosenmäki. Suomennos: Esa Toivonen, Jouko Ruokosenmäki. Egmont Kustannus.
Ihmesarja 2: Ryhmä-X - X-Men. Toimitus: Jouko Ruokosenmäki. Suomennos: Antti Koivumäki. Egmont Kustannus.
Will - Rosy: Toarin herääminen (La réveil de Toar). Suomennos: Liisa Leppänen. Tekstaus: Hannele Kivilahti. Egmont Kustannus.
D. de Lazare - Mythic - Francois Walthery: Amerikka (Rubine - America). 48 sivua. Suomennos: Kirsi Kinnunen. Tekstaus: Mikko Jylhä. Egmont Kustannus.
Albert Uderzo: Asterix-kirjasto 9 - Syvä kuilu/Asterixin harharetket/Asterixin poika (Le grand fossé/L´odyssée d'Asterix/Le fils d'Asterix). 170 sivua. Suomennos: Jorma Kapari, Eija Pokkinen, Outi Walli. Tekstaus: Timo Ronkainen, Toto Productions. Egmont Kustannus.
Charles M. Schulz: Ressu ja Punainen paroni (Forbandet vaere du, Rode baron — Nusers verden). Suomennos ja esipuhe Juhani Tolvanen. Otava.
Rick Kirkman — Jerry Scott: Suvi sen aloitti! (This is Going to Be Tougher than We Thought/She Started It!/Guess who Didn't Take a Nap). Toimitus ja suomennos: Vesa Anttonen. Arktinen Banaani.
Tome - Janry: Aikuistumatta paras! (Tu ne s'ras jamais grand!). Suomennos: Kaija Rekola-Salo. Egmont Kustannus.
Zep: Kalsarit kiristää (Lâchez-moi le slip!). Suomennos: Liisa Leppänen. Egmont Kustannus.
Kesäpalat - Hiki hatussa. Suomennos: Aku Ankan toimitus. SanomaMagazines Finland.
Al Taliaferro - Bob Karp: Aku Ankka - päivästä päivään 1953. Suomennos: Jukka Heiskanen. SanomaMagazines Finland/Sarjakuvat.
Verraten kunnianhimoinen mustavalkoisten Batman-novellien antologia Batman - mustaa ja valkoista on vaihtanut Suomessa kustantajaa. Uusin valikoima tuli ulos Egmontin kautta.
Perusidea on säilynyt samana: useille eri taiteilijoille on annettu mahdollisuus koetella kykyjään hahmon parissa, joten visuaalinen panostus on suuri. Silti moni tarina jätetään tässä viimeisimmässä kokoelmassa vitsin tasolle, osin turhaan.
Edukseen nousevat sekä piirrostyön että kerronnan tasolla Paul Dinin ja Alex Rossin Potilaskertomus, joka tarjoaa toisenlaisen näkökulman Jokerin hahmoon ja uskaltaa jättää Lepakkomiehen statistin asemaan.
Howard Chaykinin ja Jordi Bernetin Pimennetty on mainio pastissi. Samaa vikaa on myös Alan Brennertin ja Jose Luis Garcia-Lopezin Suojelijassa sekä John Byrnen Lepakkomies Batmanissa ja Robin Ihmepojassa: edellinen operoi supersankarisarjakuvan perinteellä laajemminkin, muttei yhtä itsetietoisesti kuin Marvelin tuotokset. Jälkimmäinen episodi kunnioittaa puolestaan veikeästi klassista Batman-taiteilijaa Carmen Infantinoa.
Sisällöllisesti ja graafisesti kokoelman kiinnostavin novelli on kuitenkin Alan Grantin ja Enrique Breccian kauhukertomusta lähestyvä Lepakon loppu...?, jossa niin Batman kuin vastustaja Linnunpelätti asetetaan pelkojensa eteen.
Voimakkaasti tyylittelevä tarina toimii kokonaisuutena.
Ylisirpaleista
Marvel-yhtiön Ryhmä-X:ää on Suomessakin julkaistu lehtimuodossa jo pitkään, mutta työ taisi silti nousta laajempaan tietoisuuteen X-Men-elokuvien kautta.
Valkokankaalla mutanttijoukko päteekin yllättävän hyvin lajissaan, mutta Ihmesarja-pokkariin kootut 70-luvun sarjakuvaseikkailut osoittavat sarjan pohjimmaisen, jo ylisirpaleisen luonteen: hahmoja on niin paljon, ettei yhteenkään niistä päästä kyllin syvälle, ainakaan tällaisen otoksen kautta.
Sen ymmärtäisi, jos henkilöihin keskityttäisiin yksinomaan tiiminä, mutta yksilöitä yritetään päin vastoin nostaa esiin. Tavallisesti Chris Claremontin kirjoittamat tarinat käynnistyvät jäntevästi, mutta laimenevat edetessään: saippuaoopperan piirteet nousevat paikoin esiin miltei yhtä häiritsevästi kuin Hämähäkkimies-episodeissa pahimmillaan.
Toinen tuleminen
Nykykatsannossa hieman jäykähköltä vaikuttava Tim ja Tom
-sarja on ranskalais-belgialaisen alueen pieniä klassikoita.
Tuon Willin ja Rosyn hengentuotteen toinen tuleminen meillä - ensimmäinenhän oli Ruutu-lehdessä 70-luvulla - näyttää onnistuneen kohtuudella.
Toarin herääminen on sarjan onnistuneimpia töitä, menneisyyden scifi yhdistetään tuolloiseen nykypäivään ilman isompaa kitkaa. Nykyään Timin ja Tomin viehätyksestä osa on tosin nostalgian tuomaa.
DeLazaren, Mythicin ja Waltheryn naisetsivästä kertova Rubiini on parantunut jonkin verran edetessään, tosin edelleen liikutaan samalla juonellisella tasolla kuin television poliisisarjoissa.
Suurkaupunkimiljöön ja päähenkilön luonnekuva on varsin klisheinen vielä uusimmassakin albumissa Amerikka, mutta tarinassa on jonkin verran julmuuden ja perverssiyden koukkua, liikutaanhan elinten salakaupan parissa.
Asterix-ongelma
Asterix-kirjaston yhdeksäs osa osoittaa, millaisen ongelman eteen piirtäjä Albert Uderzo joutui käsikirjoittaja Goscinnyn kuoltua.
Uderzo ratkaisi pulman ryhtymällä itse myös tarinanikkariksi. Yrityksen puutteesta häntä ei voi syyttää, mutta Goscinnyn nokkeluutta ja eleganssia Uderzo ei kykene lähimainkaan saavuttamaan: hän on juonenrakentajana yritteliäs, mutta vilpittömästä pyrkimyksestä huolimatta saumakohdat näkyvät.
Paras yhdeksännen osan seikkailuista on agenttiteemoja parodioiva Asterixin harharetket. Mutta jo ensimmäisestä Uderzon itsenäisestä Asterix-tarinasta Syvä kuilu huomaa, kuinka hän mieltyy yhä karikatyyrimäisempiin henkilöhahmotteluihin ja suosii ihmepelastushenkisiä keikauksia deus ex machina -tyyliin.
Osin epävarmuudesta kielivät myös paluu vanhojen tarinoiden henkilöihin ja kosiskelu tarinan valmistamisen aikaan ajankohtaisilla ilmiöillä, kuten Harharetket-albumin ekologisissa painotuksissa. Tokihan Goscinnykin käytti anakronismeja, mutta hänen vitsinsä olivat terävämpiä.
Monipolvinen koira
Tenavien ystävien ei tarvitse huolehtia Charles M. Schulzin kuolemankaan jälkeen: vaikka sarjakuva loppui luojansa edesmenon myötä, riittää uusintajulkaisuihin materiaalia miltei 50 vuoden ajalta.
Albumi Ressu ja Punainen paroni on pieteetillä tehty kokonaisuus. Taustatietoja tarjotaan niukahkosti, mutta silti riittävästi. Tosin paikoin anonyymiksi jätetty, ilmeisen perillä asioista oleva toimittaja yltyy tulkinnoissaan ylirunolliseksi.
Koiran versatiilinen, monipolvinen luonne tulee kokoelmassa hyvin esille; historiallinen kehityskaari myös, joskin sen hahmottamisessa lukija joutuu tekemään enemmän töitä, koska albumin sarjat eivät ole kronologisessa järjestyksessä.
Rick Kirkmanin ja Jerry Scottin Baby Blues -sarjakuva hahmottaa onnistuneesti, kuinka vauvan tulo perheeseen mullistaa 30-ja-risat -ikäisten vanhempien elämän.
Hauskasti arkipäivässä kiinni oleva sarja on otteeltaan amerikkalainen, muttei ylihäiritsevällä tavalla. Baby Bluesin sunnuntaisarjoista koottu Suvi sen aloitti! -albumista on raakattu kuitenkin pahimmat amerikkalaisuudet pois, mikä lienee hieman hätävarjelun liioittelua: ovathan teemaan kuuluvat ilot ja ongelmat kaikkialla samantapaisia.
Iltapäivälehdistä on saattanut huomata, kuinka sarjan sisäinen kehitys rullaa eteenpäin. Perheessä on nykyään jo kaksi pirpanaa, sisaruksena olemisen kysymykset ovat nousseet esille.
Henkiset sukulaiset
Ranskalaiset Titeuf- ja Pikku Piko -sarjakuvat ovat henkisiä sukulaisia, ei vähiten siksi, että molempien huumori painottuu paljossa pojanviikareiden heräävään kiinnostukseen seksiä kohtaan.
Titeufin tekijä Zep on luottanut koko ajan lyhyeen iskuun, kun Tome ja Janry pyrkivät puolestaan rakentamaan Aikuistumatta paras! -albumissa pitempiä, tunnelmoiviakin kokonaisuuksia. Titeufin 2000-luvun kyynisyys puree paremmin kuin Pikku Pikon yllättävä pehmoilu. Pysytäänpä asiassa!
Monet Aku Ankka -aiheisista pehmytkantisista albumisarjoista nojaavat lukijoiden nostalgiaan. Erityisesti Aku-palat sisarjulkaisuineen kourivat 60-luvulla taipaleensa Akkarin kanssa aloittaneiden herkkiä tuntoja.
Vuosien 1967-70 satoa sisältävästä Hiki hatussa -kokoelmasta on yllättäen jätetty krediittitiedot pois, mutta kyllä muiden muassa Paul Murryn kynänjäljen tunnistaa. Tosin nostalgiakaan ei peitä sitä, etteivät noiden vuosien Akujen sarjat aina sieltä parhaasta päästä olleet.
Toisin on Päivästä päivään -antologian kanssa. Al Taliaferro ja Bob Karp säilyttivät nasevan ilmaisun kuten vuoden 1953 kooste osoittaa. Jälleen kerran.