Ruse on vanhastaan Bulgarian tärkeimpiä kaupunkeja. Nyt siitä mennään Tonavan yli Romanian puolelle, aikanaan se on ollut Bulgarian portti Tonavalle ja maailmalle.
Juna Bulgarian pääkaupungista Sofiasta Romanian pääkaupunkiin Bukarestiin kulkee Rusen kautta. Se seisoo asemalla pari tuntia, sitten se matelee kaupungin kylkeä pitkin Tonavan sillalle päin.
Kaupungit ovat harvoin junan ikkunasta edustavimmillaan, mutta tämä näyttää oikein erittäin perusteellisen rumalta. On elementeistä tehtyjä sosialismin tornitaloja, joista jo kaukaa näkee, että ne ovat aivan rapistuneita. On kulahtaneita hökkelimäisiä vinoja pientaloja, ja yhden niistä katolle joku on onnistunut nostamaan suurimman osan ruostuneesta Ladasta, herra tietää miksi. On epämääräistä teollisuutta, josta ei oikein saa selvää, toimiiko se vai ei ja jos toimii, mitä se tekee.
Lisäksi näyttäisi olevan iso monikaistainen tulliasema ilman yhtään autoa ja ilman edes sinne johtavaa tietä, mutta se saattoi sentään olla harhanäky. Romanian puolella tulee joka tapauksessa vastaan jonkin laakson yli tehty jättimäinen junasilta, josta puuttuu yksi detalji: kiskot. Rata koukkii vierestä vanhaa siltaa pitkin, eikä töitä ole näköjään jatkettu vuosikausiin. Joko rahat ovat loppu tai sitten on todettu, ettei silta kestäkään.
Maanteitse Sofiasta Bukarestiin on vajaat 500 kilometriä. Juna tahkoaa sitä väliä 11 tuntia. Lipunmyyjän varoituksen mukaan tämä juna on parina edellispäivänä ollut jo jostain Sofiaan tullessaan pari tuntia myöhässä. Nyt se kulkee koko matkan aikataulussaan.
Siinä olivatkin matkan hyvät puolet.
Vaunu on iankaikkisen vanha, mutta vilkaisu seuraavaan, Bulgarian sisäisen liikenteen vaunuun panee olemaan valittamatta turhasta. Siellä on näemmä vessan ovi pudonnut saranoiltaan ja pantu nojaamaan pönttöä vasten, joka sekin on melkein puhki ruostunut.
Alkumatkasta osasto on tupaten täynnä ihmisiä, jotka eivät paljon puhele. Sitten heitä vähän tulee ja menee, kunnes suurimman osan matkaa osasto on tyhjä. On siis hyvää aikaa katsella maisemia.
Luonnon puolesta niissä ei ole valittamista. Sofian lähellä on hätkähdyttävän hienoja vihreitä vuoristolaaksoja jokineen, sitten maisema tasaantuu ja muuttuu kumpuilevaksi pelloksi. Sitä katselee aikansa, kunnes herää kysymään, missä ihmiset oikein ovat. Ei ketään peltotöissä, ei yksittäisiä taloja, ei oikein edes yksittäisiä kyliä.
Ja kun jokin taajama saapuu, sen tunnistaa lohkeilevasta betonista, kaikkea tarkoitusta vailla olevista hylätyistä sementtirakennelmista, unohdetuista konteista ja köynnöstä kasvavista tavaravaunuista, nukkuvista koirista ja siitä, ettei mikään näytä edes yrittävän muuttua. Noista paikoista katsoen Sofia on vilkas maailmanluokan metropoli.
Kaikki tämä on perua väärineletystä vuosisadasta, 1900-luvusta, jonka perintö on hirvittävän raskas nostaa harteilta. Sillä sille, mitä junan ikkunasta näkee, on syynsä.
Canettin jäljillä
Rusen kaupungista on kotoisin Elias Canetti, joka vuonna 1981 sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Karjasillan kirjastossa oli tarjolla yksi Canettin teos, nimeltä Marrakeshin ääniä, joka osoittautui olevan oiva valinta matkalukemiseksi. Se on matkakirja itsekin, kertoo Marokosta joskus 1950-luvulla, ja jo muutamilla riveillä kertoja pystyy loihtimaan taikapiirin tekstiinsä.
Ellei Canettin perhe olisi muuttanut Rusesta Englantiin ajoissa, hän tuskin olisi pysynyt hengissä kirjoittaakseen. Hän oli juutalainen.
International Herald Tribunen jutussa hiljattain toimittaja kuvaa käyntiään Rusessa etsimässä Canettin jälkiä. Hän kuvaa siinä kaupunkia, joka vuosisadan alussa oli vauras kulttuurin ja kaupan keskus, kosmopoliittinen ja eri kansallisuuksia täynnä: bulgarialaisia, turkkilaisia, kreikkalaisia, albanialaisia, armenialaisia, mustalaisia, juutalaisia. Ynnä muita.
Nyt tuosta kaikesta elämisen rikkaudesta on jäljellä pelkkä ankea harmaus, ja täydellinen periferian ja kaiken pysähtymisen tunne.
Romaniassa oli vuonna 1930 juutalaisia noin 750 000, neljä prosenttia koko väestöstä. Nyt heitä on noin kahdeksan tuhatta. Juutalaisten kohtalo on karmein, mutta fasismin, sotien ja kommunismin vuosien jäljiltä muutkin vähemmistöt on jyrätty jotenkin pois - paitsi romanit, joita kaikki sitten hyljeksivät.
Entinen elämän kirjo pakotettiin kovalla kädellä yhtenäisvaltion muotteihin, ja sitä muottia painettiin raskaasti kaikenkattavalla ideologialla. Bulgariassa neuvostomallin kommunismilla, Romaniassa omituisella kommunismin ja henkilöpalvonnan sekoituksella.
Tulos on sitten tämä: hedelmälliset maat, jotka ovat täysillä taantuneet lähtökohdistaan. Eivät Bulgarian ja Romanian pikkukaupungit sentään aivan samoilta näytä. Bulgariassa ajellaan aasikärryillä ja pikkutraktoreilla. Romaniassa pieniä tiluksia on enemmän, mutta kärryjä vetelevät hevoset tai ihmiset. Toisekseen näissä paikoissa asiat ovat hyvin - lähistöllä on valtio nimeltä Moldova, jossa ilmeisesti kaikki on yhä niin pielessä kuin olla saattaa.
Rusen asemalla kohtaavat vaunut, jotka ovat pitkillä matkoilla halki itäistä Eurooppaa: Praha-Thessaloniki, Istanbul-Bukarest, Kiova-Sofia... Mikään tuosta ei kuitenkaan kaupungille heijastu, sillä kukaan ei voi poistua tässä junistaan. Eikä kukaan tule kaupungilta edes laiturille kaupustelemaan mitään, vaikka tässä seistään tunteja eikä näissä junissa ole ravintolavaunuja.
Yksi tämän maailmankolkan solmukohdista pysyy umpisolmussa. Nyt sen avaaminen näyttää silti edes joskus mahdolliselta. Aseman lipputankoon on jo toiveikkaasti tökätty EU:n lippu.
Kirjoittaja on EU:n komission apurahan turvin tutustumismatkalla Turkkiin, Bulgariaan, Romaniaan, Unkariin ja Sloveniaan.