Suuri osa osa vanhemmista ei osaa puhua lastensa kanssa digitaalisista peleistä tai pelaamisesta. Monia painaa kuitenkin huoli siitä, onko liiallisesta pelaamisesta haittaa tai voivatko väkivaltapelien mallit lainautua oikeaan elämään.
– Olisi jo aika hylätä huolipuhe ja ruveta keskustelemaan pelikulttuurista ja pelien sisällöstä, sanoo suunnittelija Tommi Tossavainen Kansallisesta audiovisuaalisesta arkistosta KAVI:sta.
Hän korostaa, että digitaaliset pelit ovat itsenäinen kulttuurimuoto siinä missä elokuvat, kirjat ja musiikkikin.
– On olemassa toimintaelokuvia ja romanttisia komedioita ja on olemassa jännitysdekkareita ja yhteiskunnallisia dekkareita.
Samalla tavalla pelejäkin on hyvin monenlaisia, hän sanoo.
Uutena lajina pelimaailmassa ovat yleistymässä tarinalliset pelit, jotka ovat eräänlaisia videopelin ja elokuvan hybrideitä.
KAVI:n mediakasvatuksen osastolla työskentelevä Tossavainen ehdottaa, että vanhemmat kyselisivät lapsiltaan ja nuoriltaan pelien sisällöistä ja vaikkapa siitä, miksi joku peli on hyvä tai minkälaisia roolimalleja hahmot edustavat.
– Ei ole pakko pelata itse, mutta voi osoittaa tukensa lapsen harrastukselle samalla tavalla kuin soitto- tai urheiluharrastukselle, hän sanoo.
Jos aikuinen kuitenkin haluaisi sivistää itseään digitaalisilla peleillä, aina parempi: pelaaminen on vaikkapa isovanhemmille ja lapsille hyvä tapa viettää aikaa yhdessä.
Asenteiden lisäksi aikuisväestöllä on kuitenkin vielä paljon oppimista pelitaidoissa.
Katso video: