Kelan maksamat korvaukset yksityisistä lääkärikäynneistä perustuvat taksoihin, jotka ovat jääneet auttamattomasti jälkeen. Asian korjaus on tarpeen.
Kun asiakas käy 20 minuutin vastaanotolla erikoislääkärin luona yksityisellä lääkäriasemalla, hän saattaa maksaa siitä toimistokuluineen noin 60 euroa. Varsinaisen lääkärinpalkkion osuus tästä on, ajankohdasta ja viikonpäivästä riippuen, 40-50 euroa.
Lääkärissäkäynnin yhteydessä asiakkaalle ojennetaan täytettäväksi lomake Kelaa varten. Korvauksen tiedetään olevan 60 prosenttia taksasta. Näin ollen olettaisi, että Kelan korvaus yksityisellä erikoislääkärillä käynnistä olisi jotain 25-30 euron luokkaa.
Mutta kun Kelan maksupäätös muutaman viikon kuluttua tulee, tilille mätkähtää runsaat 12 euroa. Se saattaa olla noin viidennes siitä, mitä asiakas on käynnistä kokonaisuudessaan maksanut, ja lääkärin taksasta noin neljännes.
Tämä normaalia laskuoppia uhmaava lopputulos johtuu siitä, että Kela käyttää päätöstensä pohjana taksataulukkoa, joka on kaikkea muuta kuin tästä päivästä. Sen mukaan 20 minuutin käynti erikoislääkärillä maksaa 21,45 euroa, ja 60 prosentin korvaus annetaan tämän perusteella.
Todelliset hinnat ovat Kelan taulukoihin verrattuna kaksinkertaiset, elleivät jo enemmänkin. Selitys on yksinkertainen: taulukot ovat peräisin vuodelta 1989, eikä niitä ole sen jälkeen korjattu. Puhuminen 60 prosentin korvauksesta tässä tilanteessa on jo normaalin oikeustajun vastaista.
Kela itse ei ole syypää tilanteeseen, vaan se toimii sosiaali- ja terveysministeriön antamien nuottien mukaan. Ministeriöstä puolestaan on kerrottu, ettei sillä ole ainakaan ennen vuotta 2005 mitään aikomusta nostaa taksoja. Syynä on, että voimavaroja keskitetään hoidon saatavuuden parantamiseen julkisessa terveydenhuollossa.
Mutta tällä on kääntäen se vaikutus, että julkinen terveydenhuolto kuormittuu entisestään, kun yksityinen vaihtoehto muuttuu suhteessa yhä kalliimmaksi. Käytännössä se lokeroituu vain varakkaan väestön palveluksi, tai edellyttää esimerkiksi, että vanhemmat ovat ottaneet lapselleen ylimääräisen, kaikki sairaskulut korvaavan vakuutuksen.
Tämäkään ei ole tarkoituksenmukaista kehitystä. Julkinen terveydenhuolto pysyy ilman muuta aina suomalaisen järjestelmän selkärankana, mutta sen rinnalle tarvitaan myös monipuolisia yksityisiä palveluita. Omalta osaltaan ne vähentävät julkisen puolen paineita ja vastaavat asiakkaan tarpeisiin - esimerkiksi tarve päästä lääkärille juuri tiettynä ajankohtana ei läheskään aina johdu sairaudesta itsestään, vaan yksilön tai perheen muusta ajankäytöstä.
Kelan käyttämien taksojen nostamiseen todellisuutta vastaaviksi on selvä tarve, nythän ne eivät enää muistuta todellisuutta edes etäisesti. Ongelma on tietysti, että taksojen korjaaminen kerralla nykypäivän tasolle nostaisi huimasti korvauksiin tarvittavaa rahamäärää, eikä sellaista ylimääräistä pottia ole missään - mutta edes korjausliike pitäisi aloittaa.
Tässä maksetaan pitkästä laiminlyönnistä: helpointa olisi ollut nostaa taksoja vuosittain vaikkapa tietyllä indeksikorvauksella sen sijaan, että jäädään paikalleen 15 vuodeksi. Nykymenolla vaje vain kasvaa. On kyseenalaista, että aikanaan on tehty päätös 60 prosentin korvauksesta ja siitä puhutaan yhä, kun tosiasiassa liikutaan alle 30 prosentin tasolla. Tilanne alkaa koetella jo asiakkaiden oikeudentajua. Sosiaali- ja terveysministeriöltä tarvitaan asiaan selvä poliittinen linjaus.