He matkasivat kävellen, kärryillä, autoilla, junilla, laivoilla, täpötäysillä veneillä. Heillä oli hätä. Sota, turvattomuus, nälkä, eikä tulevaisuutta kotona näyttänyt olevan. Joillakin myös seikkailumieli.
Perillä hyviä ihmisiä. Joku osasi muutaman sanan englantia, mutta ennen pitkää löytyi tulkkeja, arabian, kurdin, afgaanin, farsin, turkin osaajia. Valtaosa heistä kuunteli päivästä ja viikosta toiseen, kun heille opetettiin suomea tai ruotsia, paranneltiin englantia. Opeteltiin ostoksilla käyntiä, sähköhellaa ja pesukonetta, suomalaista kulttuuria, moraalia, kanssakäymistä, keskustelutapoja, vapautta, lainsäädäntöäkin. Työnhakua, työntekoa, suomalaista tapaa elää.
Ja kuten kaikissa joukoissa, mukana oli nuori mies, Poika tai Poikia, joita mokomat löpinät eivät kiinnostaneet. Let’s go to the City!
Poika oli kuin Liisa Ihmemaassa. Ruoan ja vaatteet sai säännöllisesti, kunhan kuunteli noita opetuksia. Eikä siihenkään kukaan pakottanut.
Vapaasti sai liikkua kaduilla, toreilla, kauppakeskuksissa. Nurkan takana ei ollut tarkka-ampujaa, ei ollut valvomassa isä eikä isoveli, ei kylänvanhin eikä imaami, joka kotona oli Pojan mieleen yrittänyt paukuttaa elämisen raameja.
Poika ei ollut koskaan jutellut muiden naisten kuin äidin ja siskojen kanssa. Hän ei ollut koskaan kotona nähnyt kokonaan vieraiden tyttöjen kasvoja, ei koskaan nähnyt naisen sääriä. Nuo tytöt, ihmeellisiä olentoja. Merkillisiä, ihan itsekseen saavat liikkua, ovat iloisiakin, tulevat juttelemaan noin vain vieraiden Poikien kanssa.
Koskaan Poika ei ollut nähnyt pikkuhumalaista tyttöä, eikä koskaan kukaan tyttö ollut tullut juttelemaan hänelle, ei hymyillyt. Ei katsonut silmiin. Sen Poika tulkitsi merkitsevän: olen sinun.
Ja sitten oli some! Pojalla oli älykännykkä, kotoa viimeiseillä rahoilla mukaan annettu tai ensimmäisillä uuden maailman rahoilla hankittu. Some oli täynnä kauniita tyttöjä. He halusivat jutella, aina.
Suomalaiset nuoret miehet ja pojat ovat joko mopohulluja, humalassa tai muuten nynnyjä ja tylsiä. Nuo Pojat, suklaasilmät, ovat aina iloisia, eivät ryyppää, juttelevat ihanaa kielisekasotkua. You’re beautiful! Noita on sitten kiva moikata. Ja eihän siinä mitään, ihan viatonta.
Kotona työn raskaan rasittamat tai työttömyyden raskaan lamaannuttamat vanhemmat kysyvät: missä olit? Vastaus: ulkona, kavereitten kaa.
Käsi sydämelle: kuka meistä vanhemmista jaksaa enemmän? Kysymmekö, millaisen väen kanssa nuoremme seurustelee somessa tai asematunnelissa? Ymmärrämmekö me vanhemmat alkuunkaan, kuinka valtavasta kulttuurikuilusta on kysymys noiden Poikien ja meidän tyttöjemme välillä?
Me voimme säätää kovia rangaistuksia. Niitä eduskunta tekee juuri nyt. Mutta mitä se auttaa, jos nuo Pojat eivät ole niistä kuulleetkaan? Jos heidän lapsuutensa nainen on osa miehen omaisuutta? Minun tietoni kotoutuksen käytännöistä ovat olemattomat, mutta olettaisin että siellä yritetään tosissaan. Kerrotaan myös, mikä Suomessa on sallittua ja mikä ei. Mutta meneekö sanoma perille? Kaikille noille Pojille? Pitäisikö vaatia tentti, ennen kuin päästetään someen tai cityyn?
Me vanhemmat rakastamme lapsiamme ja toivomme heille kaikkea hyvää. Sen me tiedämme myös, että meidän kalkkisten neuvot ja varoitukset valuvat usein kuin vesi hanhen selästä.
Me emme osaa välittää huoltamme sellaisilla sanoilla ja sillä uskottavuudella, että nuoruuteen heräävä lapsi havahtuisi. Hän osaa ja tietää maailmasta usein paljon enemmän kuin vanhempansa, mutta ihan kaikkea hän ei silti tiedä. Ei sitä, että itselle voisi käydä kehnosti.
Nuo Pojat ovat toki yliedustettuina tilastoissa. Valtaenemmistö raiskaus- tai hyväksikäyttörikoksista on ihan kotoperäistä, suomalaisten urhojen saalistusta. Osaavatko nuoremme varoa heitä? Pojat ja urhot ovat ovelia, saalistajia, väkivaltaisiakin. Jotta yhtään uutta ”tapausta” ei enää sattuisi, kodin, koulun, koulukuraattorien, sosiaalityöntekijöiden tulee saada aseet, joilla nuoret saadaan hereille. Likainen lähestyminen ei ole nuoren häpeä eikä nuoren syytä, vaan jokaisesta tulee kertoa. Kotona, koulussa, ammattilaisille, joilla tulee olla aikaa.
Vanhemman väen alaikäiseen kohdistuva seksuaalisväritteinen lähestyminen on rikollista. Niin myös netissä. Siksi tarvitaan riittävästi ammattilaisia, perkaamaan somea, kuulemaan nuoria. Ottamaan törky kiinni.
Jo tapahtunutta ei saada tekemättömäksi. Raiskaus tai hyväksikäyttö jättää pitkäaikaiset, usein elinikäiset arvet. Nuorelle ja hänen kodilleen. Kavereillekin.
Nyt jos koskaan tarvitaan luotettavia läheisiä ja erityisesti ammattilaisia. Heidän ammattitaitoaan, empatiaa, hiljaista kuuntelemista, tukemista, jotta epätoivon alhosta päästään hivuttautumaan ylös. Näkemään että sittenkin elämässä on paljon hyvää ja kaunista.
Niilo Keränen on lääkintöneuvos ja kansanedustaja (kesk.) Taivalkoskelta.