Ukrainan presidentti, jatkokaudelle pyrkivä Petro Poroshenko julisti tällä viikolla, että Ukrainan tulisi esittää EU:lle jäsenyyshakemus vuonna 2024. Enemmistö ukrainalaisista kannattaa jäsenyyttä, mutta tavoite on kovin kaukainen ja epävarma.
Syyt ovat osin Ukrainassa itsessään, mutta myös sen ympärillä vellovissa suuremmissa voimissa: EU:n sisäinen suunnanetsintä, Venäjän suurvaltapyrkimykset ja epävarmuus USA:n roolista Euroopassa ovat kaikki omiaan lisäämään itäisen Euroopan epävakautta.
Vuonna 2024 tulee kuluneeksi 20 vuotta oranssista vallankumouksesta, jolloin Poroshenko oli mukana oranssien leirissä nostamassa maansa EU-pyrkimyksiä näkyvästi koko Euroopan huomioon.
EU tyrmäsi Ukrainan odotukset tarjoamalla vastaukseksi juuri samoihin aikoihin vuonna 2004 käynnistettyä Euroopan naapuruuspolitiikkaa. Se tarjosi viidelletoista kovin erilaiselle unionin naapurimaalle lähinnä ystävyyttä ja vähäistä tukea EU:n mallin mukaan toteutettaville uudistuksille.
Kun EU seuraavina vuosina ryhtyi pohjustamaan uutta sopimusta Ukrainan kanssa, jäsenmaat kiistelivät kiivaasti siitä, voidaanko sopimuksessa viitata jäsenyyden mahdollisuuteen tulevaisuudessa.
Sopimusneuvottelut Ukrainan kanssa käynnistyivät vasta vuonna 2008 ja johtivat lopulta dramaattisten käänteiden jälkeen uuden assosiaatiosopimuksen solmimiseen vuonna 2014. Jäsenyydestä siinä ei puhuta mitään, eikä EU edelleenkään pysty sopimaan suhteiden pidemmän aikavälin strategisesta tavoitteesta.
Käytännössä EU on kuitenkin keksinyt uusia tapoja tukea itäisten naapurimaiden kehitystä ja tiivistää suhteita. Naapuruuspolitiikan kehyksen sisään luotiin vuonna 2009 erillinen itäisen kumppanuuden ohjelma, joka täyttää tänä vuonna kymmenen vuotta. Sen kohteena ovat Ukrainan lisäksi Moldova, Valko-Venäjä ja kolme Etelä-Kaukasuksen maata.
Sittemmin Ukrainan lisäksi Georgia ja Moldova ovat solmineet EU:n kanssa assosiaatiosopimuksen, jonka keskeinen osa on laaja vapaakauppasopimus. Etenkin näiden kolmen maan siteet EU:hun ovat tiivistyneet: kauppa on lisääntynyt, samoin opiskelijavaihto ja erilaiset avustusohjelmat.
Itäinen kumppanuus ei ilmeisestikään ole saavuttanut tavoitettaan lisätä alueen vakautta. Itäisessä Ukrainassa jatkuu Venäjän ohjaama sota niin sanottuja separatisteja vastaan. Konfliktit niinikään Venäjän ylläpitämistä separatistialueista Georgiassa ja Moldovassa ovat yhä vailla ratkaisua.
Itäinen kumppanuus luotiin aikanaan tilanteessa, jossa joidenkin naapurimaiden kasvanut kiinnostus integroitua Eurooppaan sai vastaansa Venäjän voimistuvan tahdon pitää kyseiset maat omassa vaikutuspiirissään. Ukrainan menettämisen pelko ajoi Venäjän käyttämään yhä kovempia keinoja, johtaen Krimin miehittämiseen ja sodan käynnistämiseen Itä-Ukrainassa.
EU ajautui tahtomattaan mukaan geopoliittiseen taisteluun. EU:n näkökulmasta kamppailua ei käydä kuitenkaan alueista sinällään, vaan suuremmista asioista: periaatteista, normeista ja arvoista. Tästä kaikesta, ja Ukrainan kontrollista, on toki kysymys myös Venäjän kannalta, joka haluaisi määritellä uusiksi kylmän sodan jälkeen muodostuneen Euroopan turvallisuusjärjestyksen. Venäjä haluaa levittää omaa yhteiskuntajärjestystään ja EU omaansa.
Yksi keskeinen ero piilee siinä, onko EU:n ja Venäjän välissä sijaitsevilla mailla oikeus valita suuntansa. Sitä oikeutta EU puolustaa ja Venäjä vastustaa.
EU:lla on ollut vaikeuksia mukautua geopoliittisen kilpailun nousuun, joka on ajanut ahtaalle sen idealistisen pyrkimyksen tukea naapurimaiden poliittisia ja taloudellisia uudistuksia.
Juuri siihen itäisen kumppanuuden on kuitenkin yhä panostettava – muun muassa oikeuslaitoksen uudistamiseen, jotta tuomioistuimet eivät tottelisi poliittisia käskyjä, ja korruption kitkemiseen, jotta valtion varat eivät katoaisi laittomasti eliitin taskuihin. Tällä saralla on toki tehtävää myös EU:n sisällä.
EU ei ole osallisena naapuruston sotilaallisiin konflikteihin, mutta se on vähitellen kehittänyt keinoja, joilla se voi vahvistaa kumppanimaiden turvallisuutta. Valeuutisten ja vaalihäirinnän torjuminen ja kyberturvallisuuden vahvistaminen ovat tulleet osaksi itäisen kumppanuuden toimintaa.
Turvallisuutta edistetään pitkällä tähtäimellä myös sillä, että naapurimaiden infrastruktuuria vahvistetaan ja kytketään paremmin Eurooppaan, jotta yksipuolinen riippuvuus Venäjästä vähenee.
Ukrainalle kiinnittyminen EU:hun on ainoa varteenotettava vaihtoehto, jonka turvin maa voi kehittyä haluamaansa suuntaan. EU:n itäinen kumppanuus ei tarjoa vastauksia suuriin kysymyksiin, mutta sitä tarvitaan tukemaan aluetta, jolla on valtava merkitys Euroopan turvallisuudelle.
Kristi Raik on Viron Ulkopoliittisen instituutin johtaja.