Ennen oli helppoa: vakoojan oppi tunnistamaan harmaasta popliinitakista ja tummasta lierihatusta sekä aurinkolaseista, joita hän piti hämärässäkin.
Yleisesti pidettiin varmana, että heitä hiippaili kaikkialla, missä kansanjoukot kokoontuivat ja missä jotakin vähän merkittävämpää tapahtui.
Vakooja seurasi kuin varjo kulkijaa ja merkitsi ylös kaikki tärkeät havainnot.
Näin ainakin, mikäli on uskominen jännityskirjallisuutta. Ja miksipä ei uskoisi, niin uskomattomilta monet paljastuneet vakoojatarinat tuntuvat.
Eri asia on, olivatko vakoojat agenttitarinoiden popliinitakkisia miehiä vai joku tai joitakin meistä. Vai sekä että?
Siinä puuhassa mielikuvituksella ei koskaan ole ollut minkäänlaisia rajoja.
Ennen sotia kaikki poikkeavat tyypit luokiteltiin valtiolle vaarallisiksi kommunisteiksi.
Jos tällaisen leiman sai otsaansa, siitä ja kintereillä hiippailevasta urkkijasta oli vaikea päästä irti, vaikka kuinka toisin todisti.
Sotien jälkeen luokittelu muuttui, ja tähtäin asetettiin Neuvostoliiton vihollisiin.
Tämä vaikutti tajuntaan niin rajusti, että juuri vihollisena pidettyä ihmisen kuvatusta alettiin pian kutsua ystäväksi, joskus peräti toveriksi.
Kunnes taas suhdanteet vaihtuivat ja viholliskuvat niiden mukana.
Yhtä kaikki: ei liene aikaa historiassa, ettei vakoilua olisi harjoitettu. Niin valtion sisällä, ulkona kuin valtioiden välillä.
Aina on puhuttu siitä, kuinka venäläiset vakoilevat suomalaisia.
Tosin heidän tiedetään vakoilevan kaikkia muitakin, ei vähiten oman maansa kansalaisia.
Sama on tiedetty amerikkalaisista. Viime kuukausien paljastukset panevat jo epäilemään, että he olisivat urkkineet jokaisen meidän puhelumme ja sähköpostimmekin.
Sillä on ollut varsin hupaisa tehtävä, joka on analysoinut kaiken tämän ja raportoinut siitä salakielellä jossain salaisessa paikassa sijaitsevaan hämyiseen päämajaan.
Mihinkähän tällaista määrää tietoa oikein tarvitaan? Se on vielä hieman epäselvää, mutta ehkä asia paljastuu aikanaan kaikkien paljastusten paljastuttua.
Suomea on ravisuttanut viikon päivät ulkoministeriötä kohtaan tapahtunut vakoilu.
Asialla eivät mitä ilmeisimmin ole olleet popliinitakkiset, lierihattuiset ja aurinkolasipäiset herrat, vaan jotkut muut. Tämän johtopäätöksen voi tehdä siitä, että vakoilua on tehty sähköisen verkon kautta.
Siellähän vakoilijan ei tarvitse hämätä pukeutumisellaan, vaan hän voi olla sonnustautunut vaikkapa shortseihin tai verkkareihin. Asulla ei ole väliä tehtävästä suoriutumisen kannalta.
Varmana veikkauksena pidetään sitä, että vakoilu on tehty joko Venäjältä tai Kiinasta. Mitä todennäköisimmin Venäjältä.
Arviohaarukka on hieman harvapiikkinen, sillä näin pohdiskellen meidän ulkoministeriömme saattaisi olla joutunut maantieteellisesti miltei puolen maailman silmätikuksi.
Suurin yllätys ei kuitenkaan ole se, että Suomea, suomalaisia tai maamme tietoverkkojen kautta jotain muuta on vakoiltu. Eikä sekään, että vakoilun takana olisi Venäjä tai Kiina tai mikä tahansa maa.
Suurin hämmästys liittyy siihen, että poliitikot pitävät UM:n kohtaamaa vakoilua jollain tavalla yllättävänä.
Ensin vuosikymmenet on todisteltu, että ainakin venäläiset vakoilevat meitä. Ja kun saadaan vähänkään vihiä siitä, että näin saattaisi olla tapahtunut, kauhistellaan yllätyksestä jäykkänä.
Tottakai tällainen ottaa luonnolle. Varsinkin kun on uhottu, että parin vuoden päästä ollaan maailman johtava maa kybersodan vastaisen taistelun puolustusrintamalla.
Siinä taistelussa pätee sama viisaus kuin taistelussa mitä tahansa rikollisuutta vastaan. Rosvot tuppaavat olemaan aina askeleen edellä.