Hoitoaikojen venyminen lisää sairaiden ihmisten vaivoja, pitkittää paranemista ja tulee yhteiskunnalle kalliiksi. Sairaanhoidon nykyiset käytännöt pitäisi kääntää ylösalaisin.
Terveydenhuollossa mennään koko ajan perä edellä puuhun. Vaivoihin pitäisi hakea nopea ratkaisu, parasta olisi ennaltaehkäisevä työ. Nyt toimitaan kuitenkin päinvastoin.
Sairauksien tai vammojen hoitoa pitkitetään liian usein äärirajoille saakka. Tämä johtaa siihen, että vaivat lisääntyvät ja monimutkaistuvat, niiden ratkaisu vaikeutuu, ja kokonaislasku yhteiskunnalle tulee monta kertaa kalliimmaksi kuin varhaisella puuttumisella ongelmiin.
Poliitikot rakentavat parhaillaan sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisen uusia malleja, puhutaan niin sanotusta soteuudistuksesta. Sen odotetaan tuovan ratkaisun terveydenhuollon rakenteisiin ja kustannusten jakoon liittyviin ongelmiin.
Soteuudistuksen kasaaminen on osoittautunut varsin monimutkaiseksi palapeliksi. Sitä mukaa kun uudistuksen kokoaminen on vaatinut lisää aikaa, usko siihen on alkanut horjua.
Elämän terveysasemilla on kuitenkin jatkuttava keskellä kaikkia niitä vaikeuksia, joita nykyinen järjestelmä tuottaa.
Jotta terveydenhuollon palapeli ei olisi liian yksinkertainen, hallinnollisen rakentelun rinnalla pitäisi osata etsiä uusia menetelmiä hoitokulttuurin muuttamiseksi. Se on vähintään yhtä sekava kuin järjestelmän hallinnollinen kokonaisuuskin.
Nyt asiakkaat, potilaat, joutuvat pompottelun kohteeksi. Lähin apu terveyskeskuksessa ja työterveyshuollossa on liian usein vain lääkehoitoa lääkehoidon päälle.
Tavallista on, että potilas pannaan sukkuloimaan terveydenhuollon eri tasoilla edestakaisin. Kun kukaan ei kanna vastuuta hoidon kokonaisuudesta, potilas kärsii ja hoidon hintalappu kohoaa.
Kaleva kertoi (12.11.) esimerkin raahelaisnaisesta, jonka lonkkakipua hoidettiin yli yhdeksän kuukautta ennen kuin siihen saatiin apu.
Sairastaminen pitkine sairauslomineen maksoi kymmeniätuhansia euroja. Jos varsin yksinkertaiseksi osoittautunut toimenpide olisi tehty ajoissa, kustannukset eivät olisi olleet muutamaa tuhatta euroa enempää, olisi operaatio tehty sitten julkisessa tai yksityisessä terveydenhuollossa.
Ongelman ydin on siinä, ettei potilaan tilaa seuraa oikeasti kukaan. Vastuuta potilaasta vain siirrellään tasolta toiselle.
Yksi suuri tekijä tähän on terveydenhuollon pirstaleinen rahoitus, joka ei ole kenenkään hallinnassa. Näin saadaan kustannukset nousemaan, mutta tapauksen hoitokin karkaa kaikkien käsistä.
Terveydenhuollon järjestäminen järkevällä tavalla vaatii nykyistä selkeämmän hallinnollisen rakenteen, jossa jollakin on vastuu kustannusten kokonaisuudesta. Nyt vastuu jakautuu liian monelle, ja siksi se ei ole oikein kenelläkään.
Toiseksi tarvitaan myös työkulttuurin muuttamista: ennaltaehkäisevää hoitoa ja nopeaa puuttumista. Tämä voi olla vielä suuremman työn takana. Mutta hyviin tuloksiin hoidossa ja kustannuksissa tuskin päästään ilman näitä muutoksia.