München toukokuussa 1993. Kalervo Kummola ottaa hotellinsa aulabarissa pari huurteista, ja yrittää huuhtoa MM-kisapettymystä kurkusta alas. Suomi on pelannut yhdet historiansa huonoimmat MM-kisat Pentti Matikaisen komennossa.
Kummolan päässä raksuttaa. Hän mielessään tekee päätöksen. Matikainen saa mennä.
Mutta mistä löytyy uusi mies? Nouseeko kakkosvalmentaja Hannu Aravirta ykköseksi vai mitä tässä pitäisi tehdä...?
Vierestä alkaa kuulua ruåtsalaista mångerrusta. Siinähän on Curt Lindström.
Miehet löytävät yhteisen sävelmän. Eipä aikaakaan, kun uutisshokki kiirii pitkin Suomi-neidon valtakuntaa.
Uusi päävalmentaja löytyi baaritiskiltä, kirkuu suomalainen media.
Edellä kerrottu tapaus hakee vertaistaan Suomen A-maajoukkueen päävalmentajan valintakuvioissa.
Jokaisella aikakaudella virkaan on nimetty selkein vaihtoehto, koska vaihtoehtoja on oikeastaan ollut vain yksi. Hannu Aravirrallekin päävalmentajuus tuli kuin luonnollisena seurauksena hyvästä toiminnasta kakkosena.
Uusi kulttuuri, ja uusi aikakausi kolkuttavat jälleen ovelle. Koskaan aikaisemmin vaali ei ole ollut näin jännittävä ja ennalta arvaamaton. Valintaprosessi tuntuu olevan monta luokkaa tärkeämpi ja mielenkiintoisempi kuin meneillään oleva Karjala-turnaus.
Hannu Jortikka komeilee ovensuu-galluppien johtohevosena, mutta hänen suosikkiasemassaan on säröjä. Halutaanko päävalmentajaksi mies, joka varmasti saa materiaalista kovimman tehon irti, mutta jonka persoonaa leimaa tietty mustavalkoisuus: jotkut tykkäävät, mutta joillekin hän on täysi punainen vaate.
Jos kiekkomaailma eläisi vielä 1980-lukua, valinta olisi selvä. Valinta osuisi Jortikkaan.
Jortikan urheilulliset ja valmennukselliset ansiot niin seurajoukkue- kuin maajoukkuetasolla hakevat nykypolven ammattikunnasta vertaistaan, mutta, mutta ja mutta...
Onko yhtälössä jotain, mikä ei toimi?
Siirrytäänpä ajatusleikkiin, mutta ensin pari faktaa: tämän valtakunnan kaikista tärkeistä ja merkittävistä jääkiekkoa koskevista päätöksistä valtaosan tekee parivaljakko Kalervo Kummola - Harry Harkimo. Jokerimiehiä molemmat. Ja onhan Kummola istunut vallankahvassa kiinni jo kohta 30 vuotta.
Summanen valmentaa Jokereita kolmatta kauttaan, ja joukkue on kyllästynyt miehen johtamiskulttuuriin, minkä pelaajat ovat viestittäneet Harkimolle.
Harkimo haluaa Summasesta eroon ja tilalle Suomen parhaan kiekkovalmentajan Hannu Aravirran, joka vapautuu keväällä.
Summanen nimetään leijonakuninkaaksi, vaikka hän on valmentajana vielä keltanokka, jonka meriitit eivät vielä häikäise. Niinpä hän valitsee aisaparikseen Erkka Westerlundin. Onhan tämä parivaljakko ennenkin tehnyt tuloksellista yhteistyötä. Westerlund on taktikko ja teoreetikko - Summanen kovaääninen ja ankara käskyttäjä.
Toimiiko tämä yhtälö?
Nouseeko leikkiin mukaan takavasemmalta Kari Eloranta, joka kiihdyttää mustana hevosena kalkkiviivoilla yllätysvoittajaksi. Kummola halusi Elorannan A-maajoukkueen kakkoseksi jo täksi kaudeksi, mutta tämä oli jo aikaisemmin ehtinyt tehdä varsin rahakkaan sopimuksen Sveitsin Rapperswilliin. Lienee ensimmäinen kerta, kun Kummolan tahto suomikiekkoilussa ei sellaisenaan toteudu.
Jos Kummola halusi Elorannan täksi kaudeksi leijoniin, eikö olisi luontevaa, että hän on edelleen kiinnostunut Sveitsissä Rapperswiliä valmentaman tyynen miehen palveluksista.
Toisaalta Elorannan suuri unelma on valmentaminen eliittiliigassa Pohjanlahden länsipuolella olevassa hyvinvointivaltiossa, missä hän on ennenkin saanut maistaa menestyksen eliksiiriä.
Onko tässäkin yhtälössä jotain, mikä ei toimi...
Valinta on puheenjohtaja - ja kansanedustaja - Kummolalle vaikea paikka. Minkä päätöksen hän tekekään, hän joutuu kantamaan siitä vastuun kolmeksi vuodeksi eteenpäin. On uusi päävalmentaja kuka tahansa, se on varmaa, että toistaiseksi nimeämätön henkilö joutuu julkiseksi riistaksi.
Kuka haluaa julkiseksi riistaksi?
Hän, joka haluaa julkisuuteen. Hän, joka haluaa patsastella salamavalojen välkkeessä. Ja tehdä työnsä mahdollisimman hyvin.
Mutta. Merkitystä on vain sillä, mikä on tulos arvokisoissa.
JOUKO VUORJOKI
jouko.vuorjoki@kaleva.fi