Kalle Päätalon kuvaamana aikana, 1930–50-luvuilla, työ ja työkyky olivat kunnia-asia. Seuraavilla vuosikymmenillä suhtautuminen työhön alkoi muuttua. Syinä oli työttömyyttä, virkeämpien ja nuorempien lähtöä Ruotsiin, työtehtävien monimuotoistumista. Mutta myös vapaa-ajan arvostuksen lisääntyminen sekä television tuomat kuvat maailman menosta ja elämän helppoudesta vaikuttivat.
Hoidossani oli 1970-luvulla kevyehkön ruumiillisen työn tekijä.
Lonkkaa ja selkää kolotti. Viisikymppiseltä mieheltä löytyi röntgenkuvista sen verran muutoksia, että lausunto tehtiin ja työeläke myönnettiin. Pari vuotta meni, kunnes mies tuli aurinkoisena kevättalven päivänä taas vastaanotolleni. Hänen kysymyksensä kuului: Mitä minä nyt tekisin, kun ei jaksa jatkuvasti pilkilläkään istua?
Asennemuutos yllätti Kelan ja eläkevakuutusyhtiöt.
Työkyvyttömyyseläkkeelle pääsi – ei enää joutunut, kuten ennen – jos tosissaan halusi. Sittemmin sekin on muuttunut. Nykyisin ihmiset ottavat minuun yhteyttä hyvin usein siksi, kun hoitava lääkäri on todennut työkyvyttömyyden mutta eläkevakuutusyhtiön kasvoton ”paperilääkäri” tuomitseekin toisin.
Miksi näin?
Itse olen työskennellyt niin hoitavana yleislääkärinä, työterveyslääkärinä kuin myös Kelan ”paperilääkärinä”. En tosin ole tehnyt eläkearvioita, mutta olen arvioinut sellaisia lääkärintodistuksia, joilla asiakas hakee pitkää sairauslomaa.
Hoitavan lääkärin lausunnossa kuvataan usein seikkaperäisesti potilaan kuvaamia oireita, luetellaan laboratoriotuloksia ja kuvataan röntgenlöydöksiä. Joissakin lausunnoissa kerrotaan jotakin potilaan työtehtävistä. Sekä todetaan, että potilas on työkyvytön.
Usein lausunnoista puuttuu kuitenkin se oleellinen: miten olkapäässä tai kaularangassa todettu liikerajoitus vaikuttaa traktorilla ajamiseen? Mitä työhön oleellisesti kuuluvaa tehtävää potilas ei yksinkertaisesti pysty tekemään oikealla kädellä?
Omalla vastaanotollani oli taannoin perhepäivähoitaja, jonka polvet eivät kertakaikkiaan taipuneet niin, että hän olisi pystynyt kyykistymään. Koska kyykistyminen on lastenhoidossa keskeinen työtehtävä, hän ”joutui” eläkkeelle.
Lääkäri – yleis- tai erikoislääkäri – tuntee harvoin niitä tehtäviä, joita tämän päivän ahtaaja, perushoitaja, maanviljelijä, rakennustyömies, marketin kassa tai hitsaaja tekee.
Lääkärillä voi olla jonkinlainen mielikuva, mutta kun eri työpaikoilla tehtävät vaihtelevat. Perushoitaja pienellä lääkäriasemalla tekee erilaista työtä kuin perushoitaja pitkäaikaisosastolla. Hitsaaja telakalla tekee toisenlaista työtä kuin hitsaaja pienellä konepajalla.
Jotta todettujen toimintakykymuutosten vaikutus työtehtäviin pystyttäisiin kuvaamaan kunnolla, tarvitaan juuri tuohon työhön perehtyneen työterveyslääkärin arvio. Nykyisin tuollaista lausuntoa jo vaaditaan työkyvyttömyyden pitkittyessä, mutta työterveyslääkärienkin osaaminen on varsinkin pienemmillä paikkakunnilla aika kirjavaa.
Tilannetta parantaisi, jos vakuutusyhtiöillä olisi osaajia, jotka voisivat tarvittaessa tutkia potilaita. Tai jos yksikään hoitava lääkäri ei tekisi eläkelausuntoa käymättä henkilökohtaisesti tutustumassa potilaansa työhön hänen työpaikallaan.
Mutta ne ”paperilääkärit”. Vakuutuslääkärin on tehtävä työnsä tasapuolisesti. Siis niin, että eläke myönnetään samanlaisin perustein, olipa potilas kotoisin Eirasta tai Pihtiputaalta.
Jos jonkun muurarin olkapää liikkuu ratkaisevasti paremmin kuin toisen, onko oikein panna molemmat eläkkeelle?
Jos taas hoitavan lääkärin lausunto on puutteellinen – ei kuvata löydösten vaikutusta työhön – hakemusta ei sen vuoksi pidä hylätä. Vakuutusyhtiön tulisi perätä hoitavalta lääkäriltä kunnollinen kuvaus potilaan työstä ja siinä selviytymisestä.
Astman, sepelvaltimotaudin, amputoidun jalan tai aivohalvauksen vaikutus fyysiseen työhön on mitattavissa. Niissä hoitavan lääkärin ja paperilääkärin kannanotot tuskin eroavat. Sen sijaan noidenkin sairauksien vaikutukset tietotyöhön, monitorivalvontaan tai byrokratian pyörittämiseen on jo vaikeampaa.
Sama koskee masennusta, joka näyttää nousevan suurimmaksi työkyvyttömyyttä aiheuttavaksi sairausryhmäksi. Masennusta voidaan kyllä mitata erilaisilla asteikoilla, mutta mikä on psyykkisten sairauksien todellinen vaikutus erilaisiin työtehtäviin? Millä tavalla masennus heikentää esimerkiksi sahatyössä tarvittavaa monitorien tarkkailua, tuotteiden lajittelua ja reagointia virheisiin? Tai vaikkapa kunnallisten lautakuntien pöytäkirjanpitoa?
Psyykkisen työkyvyn mahdollisimman objektiivinen arviointi on yksi niistä asioista, joiden kehittämiseen tulisi nyt ja lähitulevaisuudessa panostaa todella paljon. Monimutkaistuva maailma ja työelämän stressaavuus eivät ole mitään pikkujuttuja.
Niilo Keränen on lääkintöneuvos ja kansanedustaja (kesk.) Taivalkoskelta.