Ennennäkemättömän eduskuntavaalituloksen jälkeen odottamattomat käänteet hallituksenmuodostamisessa ovat saaneet monet ymmälleen. Kun kansa oli puhunut, äänestäjät, poliitikot ja asiantuntijat miettivät, mitä kansa itse asiassa oli halunnut sanoa. Arvoulottuvuuden vastinparit pärjäsivät eivätkä vastuun vuodet juuri rankaisseet toista päähallituspuoluetta vaan toivat jopa yhden paikan lisää. Ainoa vähänkään selkeältä vaikuttanut päätelmä vaalituloksesta oli keskustan vaalitappio ja todennäköinen oppositiokomennus.
Säätytalolla parhaillaan käytävien hallitusneuvotteluiden kokoonpano noudattaa vaalitulosta sen suhteen, että koolla on suurin osa vaalien voittajista, mutta politiikkaa seuraavan yleisön hämmästykseksi myös vaalien suurin häviäjä.
Keskustan päätöstä lähteä mukaan hallitusneuvotteluihin ja niiden lopputuloksesta riippuen myös hallitukseen on tulkittu demokratian halveksuntana tai kriisinä. Puolue, jonka johdolla tehtyyn politiikkaan vaaleissa vaadittiin muutosta, on nyt menossa hallitukseen tekemään tätä muutosta. Tämä nostattaa väistämättä kulmakarvoja.
Kyse ei kuitenkaan ole epädemokraattisuudesta tai kansan tahdon sivuuttamisesta. Eduskuntavaaleissa ei äänestetä hallituksen kokoonpanosta kuin korkeintaan epäsuorasti. Eduskuntavaaleissa äänestetään siitä, millaiset voimasuhteet eri eduskuntaryhmien välillä seuraaviin vaaleihin asti vallitsevat.
Edes se, että hallitus olisi muodostettu uudestaan edellisen hallituksen viitoittamalle pohjalle, ei olisi demokratian vastaista. Hallituksenmuodostajan ja hallituspohjan päättää eduskunta, joten mikä tahansa ratkaisu eduskunnassa edustettujen ryhmien kesken on mahdollinen.
Monet mahdollisista koalitioista eivät kuitenkaan ole todennäköisiä. Esimerkiksi perussuomalaisten hallitustaipaleen tielle nousi esteitä jo vaalien alla käydyissä tenteissä ja väittelyissä eikä kokoomuksen ja vasemmistoliiton sovittaminen saman hallituspöydän ympärille tuntunut oletettavalta.
Vaikka hallitusneuvottelujen kokoonpano on yllättävä, epädemokraattisuuden puolelle tilanne lipsahtaisi vasta silloin, jos jokin puolue saisi huomattavasti kokoaan suuremman mandaatin hallituksen sisällä. Mutta tästä ei liene pelkoa. Hallituskoalition osapuolet pitänevät huolen siitä, että kukin saa ansionsa mukaan.
Se, että vaaleissa hävinnyt puolue ottaa osaa hallitukseen, ei ole tavatonta. Yleensä tappiot ovat kuitenkin olleet maltillisia, muutaman paikan menetyksiä. Harvinaisempaa, muttei ennennäkemätöntä, on se, että vaaleissa merkittävän tappion kärsinyt puolue on mukana myös seuraavassa hallituksessa.
Vuonna 1999 SDP menetti 12 edustajaa, mutta säilytti silti asemansa suurimpana puolueena ja pääministeripuolueena, ja vuoden 1991 vaalien jälkeen 13 paikkaa menettänyt kokoomus siirtyi joustavasti pääministeripuolueesta keskustajohtoisen Ahon hallituksen kakkospuolueeksi.
Historian valossa keskustan peliliike Rinteen johtamissa hallitusneuvotteluissa ei siis ole täysin poikkeuksellinen, joskin harvemmin tavattu. Etenkin, jos tarkastelee keskustan omaa historiaa viimeisten vuosikymmenten ajalta, näyttäytyy nyt valittu tie yllättävänä.
1980-luvulta lähtien keskusta on ollut hallituksessa joko pääministeripuolueena tai ei ollenkaan. Mikäli Antti Rinteen tavoittelema punavihermultahallitus näkee päivänvalon, nähdään ennennäkemättömän vaalituloksen jatkoksi myös viimevuosikymmenten perinteitä rikkova hallitusratkaisu.
Vaalitappion kärsinyt puolue ottaa aina tietoisen riskin lähtiessään hallitukseen, sillä tunnetusti kansa ei kohtele valtaapitäviä silkkihansikkain.
Keskustalle tuomio tehdystä ratkaisusta tulee seuraavissa vaaleissa, ja se, jos mikä, on demokratiaa. Siihen asti puolueella on kuitenkin takanaan 31 kansanedustajaa ja yli 400 000 kansalaisen luottamus.
Keskustan ratkaisu lähteä hallitusneuvotteluihin onkin oppikirjaesimerkki suomalaisen puoluejärjestelmän joustavuudesta. Blokkirajoja ei juuri tunneta, vaan suomalaisella pragmaattisuudella ja joustavuudella lähes kaikki on mahdollista. Viime vuosikymmeninä onkin nähty oikeastaan kaikki väriyhdistelmät, mitä puoluekentästä on hallituskoalition pohjaksi saatavissa.
Tällaista joustavuutta voi olla vaikeaa ymmärtää. Se kuitenkin osoittaa suomalaisten puolueiden, politiikkojen ja äänestäjien arvostavan yhteistyötä ja yhteistyömahdollisuuksia tiukkojen blokkirajojen rakentamisen sijaan.
Toisaalta hallitusmatematiikka edellyttää äänestäjiltä suurta perehtyneisyyttä, jotta vaalituloksen seuraukset käyvät ymmärrettäviksi. On ymmärrettävä se, että puolueiden väliset yhteistyösuhteet ovat vaalituloksen jälkeen sovittavissa riippumatta siitä, miten kiivasta keskustelua on käyty ennen vaaleja.
Kirjoittaja Jenni Karimäki on yliopistonlehtori ja erikoistutkija Eduskuntatutkimuksen keskuksessa Turun yliopistossa.