Kirjeestä on tullut ylellisyyshyödyke ja jakamisesta ylellisyyspalvelua. Hintakin alkaa olla sen mukainen.
Postin tehtävää hoitavassa Itellassa ollaan ilmeisesti ihmeissään, mitä tehdä niille muutamille kirjeille, joita jotkut vielä sattuvat postittamaan.
Vai halusiko joku vain osoittaa, etteivät työt ole vähentyneet toisin kuin herrat väittävät? Nimittäin kirje pojalleni Oulusta Kuopioon teki matkaa yli kaksi viikkoa: se lähti 7. tammikuuta ja saapui perille vastaanottajalle saman kuun 23. päivänä.
Kirje ei levännyt pölyttyneissä laatikoissa postin nurkissa vaan oli liikkeellä koko ajan. Tiedän tämän siitä, että se palasi takaisin minulle neljä kertaa. Vasta viides lähetys onnistui.
Kirjeen saaminen perille vaati sisua ja pieniä temppuja.
Toista oli ennen, 1940-luvulla.
Äitini kertoi saaneensa tyttökaveriltaan Kuusamosta kirjeen, jonka kuoreen vastaanottajaksi ja osoitteeksi oli kirjoitettu ”Oulun koululainen Kiika Tohtori”.
Kuusamolainen äitini kävi tuolloin koulua Oulussa. Hänen nimensä ei ollut Kiika, mutta lähipiiri kutsui häntä tällä lempinimellä.
Sukunimi ei ollut Tohtori, tosin isän ammatti oli lääkäri. Äidin isä oli tunnettu mies Kuusamossa, mutta ilmeisesti myös Oulussa saakka, sillä näillä tiedoilla posti osasi kiikuttaa kirjeen oikeaan paikkaan.
Tässä on riittänyt ihmettelemistä vuosikymmeniksi. Niin kuin kortissa, joka saapui isälleni myöhemmin.
1960-luvun lopulla isälleni tuli postikortti oikein ulkomailta. Se oli siihen aikaan perin harvinaista, mitä nyt Amerikan serkku joskus muisti, ainakin jouluna paketilla.
Kortissa oli isän nimi ja osoitteena Helsinki, ei muuta. Näillä eväillä se osasi tulla Suomeen, matkustaa täällä hieman ristiin rastiin ja saapua lopulta oikeaan osoitteeseen kotiimme Nokialle.
Aikaa kortin lähettämisen ja perille saapumisen välillä oli kulunut paljon, ainakin samat pari kolme viikkoa, jonka posti ottaa tänä päivänä vaellellessaan Oulun ja Kuopion väliä.
Kortissa oli pari postissa käsin kirjoitettua merkintää. Toisen mukaan se oli käynyt jossain osoitteessa Helsingin Kulosaaressa ja toisen mukaan Turussa. Kolmas hakuammunta osui maaliin.
Kun pojalleni lähettämäni kirje oli tehnyt kaksi matkaa Kuopioon, otin siitä kopion, jonka välitin hänelle sähköpostitse. Pitihän viesti saada perille.
Uteliaisuuteni pakotti kuitenkin katsomaan, onko tosiaan niin, ettei kirje osaa enää mennä oikeaan osoitteeseen.
Osoite nimittäin oli oikea, moneen kertaan tarkistettu. Joka kerta kirjeeseen oli lätkäisty postissa vaaleanpunainen lappu, johon oli ruksattu kohta ”muuttanut”.
Poika on asunut samassa asunnossa puolitoista vuotta eikä ole muuttanut sieltä minnekään. Myös aikaisemmin lähetetyt kortit ja kirjeet olivat löytäneet hänelle.
Kun kirje palasi kolmannen kerran minulle takaisin, menin Itellaan ihmettelemään, miten tämä voi olla mahdollista. En saanut vastausta.
Työntekijä peitti vastaanottajan osoitteen paperiteipillä ja pyysi kirjoittamaan sen uudelleen. Tein työtä käskystä. Työntekijä sanoi, ettei hän voi mennä takuuseen, että kirje menisi tämänkään jälkeen kohteeseensa.
Eikä mennyt. Muutaman päivän päästä kirje tuli takaisin vanhalla tutulla vaaleanpunaisella lappusella ja muuttanut-ruksilla varustettuna.
Vedin henkselit vaaleanpunaisen lappusen yli ja päätin kirjoittaa postille jako-ohjeen kirjeen alakulmaan niin isoilla kirjaimilla kuin tilaan mahtui. Viesti oli tämä:
”Postille: Onko liikaa vaadittu, että pudottaisitte tämän kirjeen postiluukusta osoitteessa xxx? Siellä odotetaan tätä. Kirje on jo neljä kertaa palannut lähettäjälle takaisin. Eiköhän se riitä?”
Parin päivän päästä pojalta tuli tekstiviesti: ”Nyt tuli kirje!”