Ukrainalaiset taistelevat kansallisesta olemuksestaan niin että sydäntä kylmää. Feodalistisesti mielivaltaiseen diktatuuriin tympäännyttäneet ovat alkaneet vaatia läntisiä oikeuksia ja vapauksia. Ennuste on huono. Väkivaltaiset mielenosoitukset ovat yleensä johtaneet katastrofiin. Vaikka mielenosoittajat pystyisivätkin kaatamaan maansa varastamalla rikastuneen johdon, he eivät pystyisi täyttämään siitä syntyvää valtatyhjiötä toimintakykyisellä hallituksella.
Siinäkin tilanteessa katastrofi olisi täydellinen.
Ukrainan ja Euroopan unionin yhteistoimintasopimuksen yllättävästä hylkäyksestä alkanut tapahtumasarja räjäytti lopulta ruutitynnyrin. Sopimus ei luvannut Ukrainalle välittömästi konkreettisia etuja vaan pelkkää työtä, hikeä ja kyyneliä. Se olisi ehkä vuosien mittaan voinut vähitellen avata tien kohti kansan haluamaa ihmisarvoista hyvinvointia. Nyt tämä mahdollisuus on pilattu ja tuhottu.
Unioni on tämän draaman etäinen osapuoli. Ukrainan uudistamiseksi mielenosoituksissa vaaditut asiat ovat kuin suoraan EU:n hienoimmista periaatejulistuksista. Unioni ei voi vetäytyä syrjään, vaan sen on pakko yrittää taivutella osapuolet toimimaan järkevästi ja pysymään aloillaan. Sovintoa yrittäviin neuvotteluihin tarvitaan unionin lisäksi kahden poliisivaltion viralliset ja sirpaleisen kansanliikkeen satunnaiset edustajat. Ei näytä hyvältä.
Mikä tahansa myönnytys kansanliikkeelle loitontaa Ukrainaa Venäjän etupiiristä. Presidentti Vladimir Putinin neuvottelijat ovat kaikissa neuvottelupöydissä ja agentit jokaisen nurkan takana vahtimassa, että näin ei saa tapahtua. Sovittelutehtävä on lähes mahdoton.
Unionin on pakko pitää pää kylmänä vaikka sydän vuotaa verta. Peitettykin vihjaus Ukrainan unionijäsenyyteen radikalisoisi Venäjän militaristit ja aiheuttaisi unionille vuosikymmeniä kestävän ongelman.
Unionin edellinen laajenemiskierros osoittaa, että historiallisen säälin perusteella ei pidä sitoutua maihin, joiden valtiollinen kulttuuri ei ole unionissa elämiseen tarvittavalla tasolla. Bulgaria ja Romania ovat varottavia esimerkkejä.
Turkin unionijäsenyys on Ukrainaa ajankohtaisempi huolestuttava mahdollisuus. Turkkia on jo pitkään opastettu tiukoin ottein kohti jäsenyyttä. Ajoittain se on edistynyt hyvin, mutta nyt kaikki kellot tuntuvat käyvän takaperin. Aivan keskeisten jäsenyyskriteerien täyttyminen on kauempana kuin vuosikausiin. Eikä enää ole ollenkaan varmaa, haluavatko turkkilaiset rodella unioniin.
Tilanne koskettaa läheltä Suomea, vaikka sitä ei täällä juuri muistella, sillä se muisto hämmentää.
Suomi on yli kymmenen vuotta ollut Turkin unionijäsenyyden kummisetä. Suomen ensimmäisellä puheenjohtajakaudella syksyllä 1999 Tampereella pidetty unionin huippukokous päätti yhteisön seuraavasta laajenemisvaiheesta, ja sen hyväksi Suomi teki suurtyön.
Kaikille ehdokasmaille haluttiin osoittaa suopeutta. Kun Kypros kuului siihen joukkoon, oli määriteltävä myös Turkin paikka laajentumisprosessissa. Pitkään haetun ratkaisun viimeistely ei kuitenkaan ollut itsestäänselvyys. Laajan pohjustustyön tuloksena syntyneessä kompromississa selviteltiin turkkilais-kreikkalaisia kiistoja, Kyproksen jakoa ja Turkin jäsenehdokkuutta.
Ratkaisut tapahtuvat vasta huippukokouksen aikana. Suomalaiset väänsivät kättä Kreikan pääministerin kanssa, välillä kirjelmöitiin Turkin pääministerille ja sitten piti lennättää kokouksen nimeämät edustajat pikakäynnille Ankaraan ja heti takaisin.
Turkin kysymyksen siinä vaiheessa onnistuneelta näyttänyt ratkaisu osoitti Suomen junailleen puheenjohtajuutensa hyvin. Komissio aloitti kymmeniä asiakohtia kattavan massiivisen selvitystyön Turkin lainsäädännön ja yhteiskuntarakenteen jäsenkelpoisuudesta.
Seuraavalla puheenjohtajakaudellaan 2006 Suomi yritti edelleen sitkeästi tasoittaa Turkin tietä kohti unionikelpoisuutta. Kyproksen tilanne jäi kuitenkin ratkaisematta ja se jumiutti myös Turkin jäsenyysvalmistelut. Tämän jälkeen neuvottelut ovat olleet säästöliekillä tai sammuksissa.
Suomen järjestelmällinen toiminta Turkin unionijäsenyyden hyväksi ei johdu pelkästään sen omasta halusta, mutta hyvän hovimestarin asemaan se on kuitenkin hankkiutunut. Tulokseksi taitaa tulla vesiperä, ei tosin Suomen syystä, eikä unionin.
Syynä on pikemminkin se, että Turkki ei ehkä ole alun perin aikonutkaan muuttua unionin mallin mukaiseksi. Se yritti hämätä unionin hyväksymään Turkin sellaisena kuin se on, ja nyt se alkaa näyttää yhä vaan huonommin unionikelpoiselta.
Ukrainan ja Turkin tapaukset herättävät taas vanhan kysymyksen, jonka julki lausumista pidetään sivistymättömänä. Mutta ei sitä oikein voi ohittaakaan nyt kun nämä kaksi asiaa ovat silmiemme edessä. Missä oikeastaan ovat unionin luontaiset rajat?
Onko oikein yrittää houkutella naapurimaita laittautumaan unionin mittojen mukaisiksi, jos niiden kulttuuri on historiallisesti kerta kaikkiaan erilainen kuin se, mitä unioni jäseniltään vaatii? Sellaista sanotaan kulttuuri-imperialismiksi.
Tätä henkistä rajankäyntiä on tehty hyväksymällä Romania ja Bulgaria jäseniksi. Hyvää tarkoitettiin ja parasta toivottiin, mutta tulokset eivät ainakaan vielä ole kovin rohkaisevia. Pitäisikö niistä ottaa oppia?
Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, joka toimii vapaana tutkijana ja kolumnistina.