Vaalikauden mittaan aloitteet kompostoituvat valiokuntiin, kunnes valiokuntaneuvokset arkistoivat ne lopulta Ö-mappiin.
Joka vaalikauden alussa eduskuntaan tulee uusia, innokkaita ja viattoman idealistisia untuvikkokansanedustajia. Hetken aikaa Arkadianmäellä eletään kuin ensimmäistä koulupäivää.
Marketin kassalta tai julkkiskuplasta valtakunnan politiikkaan kiskaistu tuore kansanedustaja antaa tulopäivänä haastatteluja oikealle ja vasemmalle.
”Haluan poistaa Suomesta köyhyyden ja pysäyttää ilmastonmuutoksen.”
”Kaikista pitää pitää hyvää huolta!”
”Jokaisella on oikeus hellään äidinrakkauteen!”
”Rajat kiinni!”
Monet miesoletetut veteraanikansanedustajat jättävät haastattelut väliin ja suorivat eduskunnan saunaan tapaamaan vanhoja tuttuja – niitä, joille ei käynyt vaaleissa köpelösti. Saunan lauteilla on mukava suunnitella yli puoluerajojen tulevan vaalikauden valiokuntamatkoja ja eduskunnan jalkapallokerhon kilpailureissuja. Ehkä tässä vielä yksi vaalikausi selvitään.
Seuraavien viikkojen aikana uuden kansanedustajat pommittavat eduskunnan keskuskansliaa valtiopäivätoimilla, joilla tähdätään köyhyyden hävittämiseen Suomesta, ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen, rajojen sulkemiseen ja huolenpidon ulottamiseen ihan kaikkiin.
Vaalikauden mittaan aloitteet kompostoituvat valiokuntiin, kunnes valiokuntaneuvokset arkistoivat ne lopulta Ö-mappiin ja kantavat eduskunnan kellariholviin keräämään hämähäkinseittejä.
Kun köyhyydenpoistamisprojekti näyttää kuihtuvan rajallisiin verovaroihin, rajojen sulkeminen kansainvälisiin sopimuksiin, eikä oma poliittinen nousukiitokaan saavuta ministeritasoa, osa untuvikoista alkaa oireilla iltapäivä- ja naistenlehtien haastatteluissa.
”Olen pettynyt politiikkaan… Veteraanikansanedustajien kööri estää uudistukset… Sisäpiiriin ei huolita uudistajia…”
Alun kuvaus eduskunnan elonkierrosta perustuu yli kolmenkymmenvuotiseen kokemukseen kuppilan toimittajanpöydästä katsoen. Tiedän, tiedän, se on kyyninen.
Kyynisyys on tuhkaa, joka jää, kun ihanteet palavat. Ehkä, mutta kun sama tapahtumien kaava toistuu vaalikaudesta toiseen, politiikan toimittaja ei voi välttyä oireyhtymältä.
En käy kinastelemaan termeistä, mutta olisiko niin, että se mitä kyynisyydeksi kutsutaan, onkin kokemuksen tuomaa viileää inhorealismia. Entäpä, jos kyynisyys onkin vain harvinaisen aliarvostettu luonnonvara - ominaisuus, jota politiikassakin tarvittaisiin enemmän.
Kumpi on kansakunnan kannalta haitallisempaa, kiilusilmäinen kohkaaminen kulloinkin vallitsevien yhteiskunnallisten muotitrendien perässä vain tuiman rauhallinen harkinta ja peruskyyninen realismi?
”Kaikki me olimme toiveikkaita. Emme me voineet tietää, että Venäjästä ei tulisikaan vapaata ja avointa demokratiaa”, surkutteli pääministeri Jyrki Katainen (kok.), kun Neuvostoliiton seuraajavaltio sortui sumeaan putinkratiaan ja suomalaisten yhteistyöhankkeet jämähtivät ikiaikaiseen byrokratiaan ja rahat katosivat korruptioon.
Miten niin ei voitu tietää? Kyllä minä ainakin tiesin. Mutta tultiinko minulta kysymään? Ei!
Suomella on monisatavuotinen historia suuren Vennäänmaan naapurina. Se on pääasiassa sotahistoriaa. Yleensä on saatu turpiin, mutta jotenkin on selvitty, kun on osattu suhtautua itänaapuriin sopivalla inhorealismilla – siis kyynisyydellä. Turha haihattelu olisi ollut tuhon tie.
Hieman lisää kyynisyyttä, jos saan pyytää!