Kilpailun hyvä puoli on siinä, että erilaisten tavaroiden ja palveluiden hinta voidaan mitata markkinoilla. Joskus yllättyy, että saman tavaran tai samanlaisen palvelun hinta voi olla niin erilainen eri paikassa.
Enää ei puhuta apteekin hinnoista niin kuin taannoin tarkoitettaessa hintoja, joita ei puhumalla muuksi muuta.
Tosin kilpailu ottaa jo ensiaskeleitaan apteekeissakin. Apteekit tekevät kilpailutuksen jo asiakkaan puolesta. Jos tarjolla on edullisempi rinnakkaislääke, asiakkaalta kysytään, kelpaisiko mitenkään sama tuote toisen merkkisenä ja halvemmalla. Kohta kysytään jo, sopisiko mitenkään vielä halvempi rinnakkaistuontilääke.
Kaikkiin palveluihin kilpailu ei yllä. Pahimmillaan tavaran ja palvelun lopullinen hinta riippuvat siitä, kuinka paljon asiakas antaa vetää itseään nenästä. Tämäkin on tullut koettua, viimeksi auton merkkihuoltoliikkeessä.
Ei uskoisi, että joillakin yrityksillä on näinä aikoina otsaa luvata yksi hinta kilpailutilanteessa ja kirjoittaa lasku aivan toiselle summalle työn tultua tehdyksi. Korjaamolla tämä osataan.
Otetaanpa esimerkki. Pyysin kolmelta autokorjaamolta tarjouksen huoltotyöstä, joka suositellaan tehtäväksi tiettyjen kilometrien täytyttyä.
Samoilla sanoilla pyydettyyn tarjoukseen hinnaksi korjaamo A ilmoitti 590 euroa, B 500 euroa ja C 440–450 euroa riippuen siitä, mitä pultteja sinne joudutaan lopulta uusimaan. Kilpailun voitti tietysti korjaamo C.
Hieman sen muita selvästi alhaisempi hinta askarrutti, mutta koska se on paikkakunnan kuuluisin oman autoni merkkihuolto, ajattelin, että siihen voi luottaa.
Jättäessäni auton huoltoon, työnjohtaja sanoi, että samalla siihen kannattaisi vaihtaa yksi osa. Osa nosti huollon hintaa 45 euroa. Ajattelin, että antaa mennä, ollaanhan vielä muiden tarjousten alapuolella.
Tosin kysymys herätti jo pahan aavistuksen siitä, että oliko kilpailutuksessa annettu hinta vedetty alhaiseksi vain siitä syystä, että työ saadaan ja lopullinen hinta on jotain muuta.
Työnjohtaja kysyi, että jos autossa havaitaan öljyvuotoja tai muuta, joka vaatii lisätyötä, voisiko hän ottaa yhteyttä. Tottakai, vastasin. Koska en tunne auton pellin alaista maailmaa, en tienkään voinut ajatella, etteikö vikoja korjata, jos niitä havaitaan.
Muutaman tunnin kuluttua työnjohtaja soitti ja sanoi, että sinne kannattaisi vaihtaa myös se ja se osa. Hän ei väittänyt, että ne olisivat loppuun kuluneita, mutta jätti sen mielikuvan ja päätöksen asiasta asiakkaalle, jolla ei ole mitään käsitystä siitä, millaisista osista voisi olla kyse. Saatikka, että asiakas voisi kesken työpäiväänsä mennä paikan päälle katsomaan, missä kunnossa osat ovat.
Tiedustelin hintaa. Hän sanoi lisätöiden nostavan alunperin ilmoitettua hintaa 180 eurolla. Näin 440–450 euroa olikin kasvamassa 620–630 euroksi.
Tässä vaiheessa hihna kiristyi ja käämit paloivat: ei autossa, vaan autonomistajan korvien välissä. Homman juoni paljastui, ja työnjohtaja sai kuulla kunniansa. Kilpailutus osoittautui täydeksi silmänlumeksi.
”Pannaanko ne osat vai?” puhelimen toisessa päässä kysyttiin tyynen viileällä äänellä.
Mitä muuta asiakas voi sanoa kuin että pannaan? Tavallisen autonkäyttäjän asiantuntemus ei voi yltää arvioimaan, mikä osa tällaisen huollon yhteydessä pitää vaihtaa ja mikä ei.
Kun työ valmistui, auton luovutti toinen henkilö kuin sen vastaanottanut työnjohtaja. Hän kertoi, mitä autoon oli tehty ja senkin, että jos kaikkia osia ei olisi uusittu, voi olla, että koko työ olisi mennyt hukkaan.
Tämä paljasti sen, että työn laajuus oli työnjohtajan tiedossa jo silloin kun hän antoi alamittaisen tarjouksensa.
Viimeisenä puukonkiertona ruumiissa pyydettiin pin-koodia laskuun, jonka loppusumma oli 648,80 euroa.