Hullut katusaarnaajat valloittivat Raatin

Ja johan siitä onkin reilusti yli parikymmentä vuotta, kun walesilainen James Dean Bradfield päätti alkaa rokkistaraksi ja rämpytteli kitaraa Cardiffin kaduilla. Liekö ollut pojannassikalla kitara epävireessä, sillä tarina kertoo, että satunnainen ohikulkija kutsui tätä hulluksi katusaarnaajaksi.

Bradfieldin vuonna 1986 perustama Manic Street Preachers -yhtye elää ja hengittää vielä kahden vuosikymmenen jälkeenkin, sen pystyi jokainen Qstockin uuden päälavan perjantaihuipennusta seurannut todeta omin silmin.

Lavan edusta ja ravintola-alueiden verkkoaitojen vierustat pakkautuivat täyteen kuulijoita, kun Bradfield, tämän rumpaliserkku Sean Moore sekä kaksikon lapsuudenystävä, pinkkipöksyinen basisti Nicky Wire starttasivat keikkansa Motorcycle Emptinessillään.

Manic Street Preachers oli suosionsa huipulla 90-luvun lopulla, ja se näkyi myös Raatin kuulijakunnassa: suurin osa yleisöstä oli kolmenkympin rajapyykin ylittäneitä.

Walesilaiskolmikko ei suinkaan vieraillut Suomessa nyt ensimmäistä kertaa. Suomen-debyyttinsä bändi teki jo vuonna 1999, hittilevy This Is My Truth Tell Me Yoursia seuranneena vuonna, ja samana vuonna peräti kahteen otteeseen: maaliskuussa Helsingin vanhassa jäähallissa ja kesäkuussa Seinäjoen Provinssirockissa.

Suomen-keikkoja bändi on ehtinyt tehdä myös tämän vuosituhannen puolella. Oulussa kerta oli kuitenkin ensimmäinen.

Tragediaa
olemuksessa


On vaikea sanoa, mikä on se koukku joka on pitänyt yhtyeen pinnalla kaikki nämä vuosikymmenet. Punk-juuret omaava rokkibändi on kotimaassaan tunnettu nimenomaan työväenluokan bändinä, joka ei ole epäillyt sohia sanoituksissaan arkojakaan poliittisia aiheita.

Kenties tarttuviin melodioihin yhdistetyt melankolissävytteiset sanoitukset sopivat hyvin myös suomalaissielunmaisemaan.

Tragedia kumpuaa osin bändin kokemuksista: alun perin yhtyeen kitaristi-sanoittajana toiminut Richey James Edwards katosi jälkiä jättämättä helmikuussa 1995. Mielenterveysongelmien kanssa kamppaillutta kitaristia ei koskaan julistettu kuolleeksi, vaikka itsemurha oli ilmeinen kuolinsyy.

Qstockin keikalla melankolia on pyritty häivyttämään taka-alalle. Manic Street Preachers yllättää heti settinsä alkupuolella tyystin toisenlaisella coverhitillä: Rihannan Umbrella, jonka yhtye on vastikään myös levyttänyt, rikkoo jään bändin ja yleisön väliltä lopullisesti.

Hullut brittiläiset katusaarnaajat on ostettu Ouluun kovalla rahalla: keikkapalkkion on sanottu liikkuvan kuusinumeroisissa luvuissa.

Omien sanojensa mukaan sedät eivät enää jaksa heilua kuten nuoruusvuosinaan, mutta katsojan silmään rokkaamisessa riittää kyllä tekemisen meininkiä. Keski-ikäisten miesten lavaolemuksessa on tiettyä arvokkuutta ja karismaa.

En sattuneista syistä ollut seuraamassa bändin alkutaipaleen sekopäisiä keikkoja epämääräisissä kuppiloissa, mutta uskallan silti väittää, että vanheneminen on tehnyt kolmikolle hyvää.

Nelikymppisille äijille kiertueet alkavat eittämättä myös fyysisesti raskaita. Qstockiin trio saapui Moskovasta ja edessä on vielä useita keikkoja elokuun puolella.

Vajaan parinkymmenen keikkakappaleen joukkoon mahtuu niin paluuta punk-juurille, tuoreempaa tavaraa kuin juuri niitä yleisön odottamia 90-luvun hittejäkin, joskin niitä säästeltiin harmittavasti vielä takataskuunkin.

Mieleen jää erityisesti Bradfieldin akustisena esittämä Everlasting, jota yleisökin laulaa antaumuksella mukana. Loppuhuipennuksena kuultu If You Tolerate This Your Children Will Be Next ei ole menettänyt särmäänsä saati sanomaansa vuosikymmenen saatossakaan.