Sosiaalidemokraattinen puolue on ollut vuosikymmenet Suomen sisäpolitiikan kulmakiviä, hyvässä ja vähemmän hyvässä. Silloin kun SDP on ollut suurin puolue, ja niin on ollut usein, se on automaattisesti johtanut hallituspolitiikkaa. Ei ole kauan siitä kun SDP:tä kutsuttiin valtionhoitajapuolueeksi. Paljon parjattu konsensuskin on liitetty useimmiten demareihin.

Entinen valtiovarainministeri Antti Kalliomäki jos kuka on tullut tunnetuksi tämänkaltaisen SDP:n ilmentymänä. Sitäkin yllättävämpää on, että juuri hän teki Kalevan haastattelussa sunnuntaina selkeän irtioton puolueensa perinteisestä roolista.

Kalliomäki esitti, ettei SDP haikailisi vuoden 2011 eduskuntavaalien jälkeen yhteistyötä keskustan tai kokoomuksen kanssa. Tilalle hän tarjosi punavihreää rintamaa, jossa olisivat mukana oppositiopuolueiden lisäksi hallituksen pienpuolueet vihreät ja RKP.

Poliittisissa avauksissa kysymys on monesti taktikoinnista seuraavien eduskuntavaalien alla. Niin voi olla nytkin. Vaikka enemmänkin vakaana poliitikkona kuin pelurina tunnetun Kalliomäen koepallo on syytä ottaa tosissaan, ehdotus on luvalla sanoen epärealistinen.

SDP:n kompassi on ollut viime vuosina sekaisin, kun puoluejohdon linja on ollut hakusessa. On kyseenalainen saavutus, että puolueen kannatus on ollut jatkuvassa alamäessä, vaikka opposition penkki ja etenkin talouden lama yleensä kääntävät kurssin nousuun. SDP on juuttunut gallupeissa kolmossijalle. Eurovaalit menivät penkin alle.

Kolmen suuren puolueen hallitsemassa poliittisessa järjestelmässä niistä tarvitaan aina kaksi enemmistöhallituksen rungoksi. Kolmas suuri saa korvapuustin ja joutuu oppositioon. Tämä malli on tuonut Suomen sisäpolitiikkaan 1980-luvulta lähtien tervetullutta vakautta, jonka ansiosta hallitukset ovat kestäneet koko vaalikauden. Malli on useimmiten merkinnyt myös ideologisen vedenjakajan ylittämistä. Silläkin on oma arvonsa.

Sitoutuminen punavihreään rintamaan veisi SDP:tä väistämättä vasemmalle enemmänkin kuin pari piirua. Koko vasemmiston kannatus on ollut laskussa, ja käännös vasempaan tuskin nostaisi SDP:n nokkaa nousuun. Liikkuvia äänestäjiä on yhä enemmän, ja ratkaisevat äänivirrat liikkuvat politiikan keskikentällä.

Esityksen kyseenalaisin kohta on se, että mahdollisuudet harjoittaa vakaata ja ennustettavaa sisäpolitiikkaa heikkenisivät olennaisesti. Punavihreä hallitus voisi saada todennäköisesti korkeintaan niukan eduskuntaenemmistön. Vaikka repivä sisäpolitiikka olisi jännittävää seurattavaa, se ei olisi isänmaan edun mukaista. Sellaista on nähty Suomen historiassa aivan riittävästi.

Kalliomäen ajattelussa on myönteisiäkin puolia. Punavihreä rintama olisi selkeä poliittinen vaihtoehto, eikä niitä ole koskaan liikaa. Hyvää on sekin, että vaihtoehto kerrottaisiin äänestäjille suoraan ja ennen vaaleja. Nythän hallitusvaihtoehtokortit paljastetaan vasta vaalien jälkeen. Eri asia kyllä on, kuinka moni puolue haluaisi julkisesti sitoa käsiään ennen vaaleja.

Veteraanipoliitikko perustelee ehdotustaan sillä, että keskusta ja kokoomus ovat hylänneet konsensuksen, kolmikannan, keskitetyt tuloratkaisut ja SDP:n. Hän unohtaa armeliaasti, että porvarihallitus muodostettiin, koska vaalitulos edellytti sitä. Ennen vaaleja keskusta oli henkisesti valmistautunut jatkamaan punamultayhteistyötä, mutta se kariutui SDP:n rökäletappioon.