Tamperelainen insinööri oli kolmen poikansa kanssa lähdössä lapsuuden kodistaan Kittilästä. Oli helmikuu 1994, hiihtoloma oli loppumassa. Kaksi edellistä yötä oli mennyt oksennustautiin joutuneiden poikien hoitamisessa.

Pellolaiselta huoltoasemalta soitettiin äidille kotiin, että mene nyt sinne kaupunginorkesterin konserttiin, kun on kerran kausikortti. Matkalaisten oli tarkoitus jäädä yöksi Ouluun sukulaisten luo.

Äiti meni, ohjelmassa oli muun muassa Igor Stravinskin Kevätuhri.

Ylitornion Korpikylässä lomalaiset ajoivat norjalaisen rekan kanssa nokkakolarin. 45-vuotias isä sekä 8-, 13- ja 15-vuotiaat pojat kuolivat heti. Sattumalta paikalle ajanut tuttavaperhe kertoi myöhemmin, että kolariauto oli aivan murskana, eikä kaikkia ruumiita ollut heti löytynyt.

"Olin aamulla lähdössä Lahteen tapaamaan yhtä potilastani, kun poliisit tulivat ovelle ja aloittivat sillä tutulla, että on erittäin ikävää kerrottavaa. Siitä se sitten alkoi, elämän meneminen uusiin puihin", psykiatri Ulla Tulisalo muistelee liki 15 vuotta myöhemmin.

Hän oli valmistunut psykiatrian erikoislääkäriksi vähän ennen onnettomuutta.

"Kun tarkkailin itseäni ulkopuolelta, huomasin, että eihän tämä mene minkään kaavan mukaan."

Esimerkiksi tyypillistä kieltämisreaktiota - ei tämä ole totta - ei tullut ollenkaan. Niinpä Tulisalo sanoo, että reagointi vaikkapa omaisen kuolemaan on yksilöllistä. On normaalia, että joku kokee voimakkaan menetyksen täysin eri lailla.

"Toivoin, että poliisit häviäisivät siitä alta aikayksikön. He tarjoutuivat jäämään, mutta ei minulla ollut yhtään energiaa olla vieraiden ihmisten kanssa. Minun täytyi saada ajatella asia itse. Ihan viisasta oli, kun he sanoivat, että pyydä jotain ystävää. Pyysin ystävää, ja vanhemmilleni sanoin, että älkää tulko tänne, mutta hehän kiisivät paikalle."

Surun kohdatessa on tärkeää saada ympärilleen sellaisia ihmisiä, joiden kanssa voi olla oma itsensä. Mitään syvällistä keskustelua ei välttämättä tarvita, usein pelkkä läsnäolo riittää.

"Kun suruviesti tuli lauantaina, menin töihin jo maanantaina. Työ, oma työtiimi ja arkirutiinit olivat turva, johon hakeuduin. Huomasin, että en voinut keskittyä potilaisiini. Totesin, että ei tästä tule mitään, ja olin kuukauden sairauslomalla."

Avuntarve ei ole häpeä


Sosiaalinen verkosto ja tarve kuulua johonkin on surussa ihan välttämätön. Jos ei ole tukiverkostoa ympärillä, niin yhteiskunnasta se löytyy. Sitä varten on ammattiauttajia.

"Pitää itse rohjeta tunnustaa itselleen, että tarvitsee apua. Se on iso kynnys, ja siihen liittyy leimautumisen ja epänormaaliuden pelko. Se on mielestäni normaalia, että haluaa liittyä toisiin ihmisiin. On epänormaalimpaa eristäytyä."

Apua voi hakea vaikkapa terveyskeskuksesta, seurakunnasta, eri järjestöistä ja kriisiryhmistä. Myös taloudellisiin ongelmiin saa tukea.

Internetin keskustelupalstojen matala kynnys on Tulisalosta hyvä asia.

"Siellä pitäisi rohkaista toista ottamaan yhteyttä myös ´eläviin´ ihmisiin."

Häntä itseään auttoivat tuntemattomiltakin ihmisiltä tulleet kirjeet ja kortit.

"Kun sain kirjeitä, en tietenkään jaksanut ottaa niiden lähettäjiin yhteyttä, mutta luin kirjeitä, ja tunsin, että en ole yksin. Mitä enemmän olen jälkeenpäin ajatellut, sitä enemmän yhteisöllisyyden tunne on merkinnyt. Kun on yksin ja turvaton, niin on tärkeää, että löytyy ihmisiä, jotka aidosti välittävät."

Ammattilaisena Tulisalo ymmärsi hakea apua.

"Ennen psykoterapiaan hakeutumista minulla oli asiaa somaattiselle lääkärille. Verenpaine rupesi nousemaan ja tuli iho-ongelmia."

Hän toivookin, että terveyskeskuslääkärit huomaisivat fyysisten vaivojen taustalla olevat psyykkiset ongelmat.

Onnettomuuden jälkeen Tulisalo huomasi, kuinka paljon ihmisiä kuolee liikenneonnettomuuksissa.

"Se auttaa, että on etukäteen miettinyt, miten toimii, jos menettää läheisen vaikkapa liikenneonnettomuudessa."

Aika parantaa sittenkin


Onnettomuuden jälkeen valtasi yksinäisyys. Kaikki, mikä oli täyttänyt elämän, mielen ja oman sydämen, romahti kasaan. Niitä, jotka olivat kaikkein tärkeimpiä, ei enää ollutkaan.

"Minulla on elävä muisto siitä, kun ajoin Lempäälän suunnasta Tampereelle. Yhdestä kohdasta näkee mäen päältä kaupungin. Kuinka tyhjäksi ja merkityksettömäksi koko kaupunki oli muuttunut. Mikään siellä ei enää tuntunut miltään. Toisaalta olo oli nautinnollinen. Koska millään ei ollut väliä, pystyi tekemään mitä vaan. Lähteä vaikka ulkomaille ja aloittaa uuden elämän."

"Ainahan arkisessa elämässä on tietyt negatiiviset asiat ja vaikeudet. Avioliittovaikeuksiakin oli ollut, mutta onneksi ne oli setvitty siihen mennessä ja kaikki oli hyvin. Nyt olin vapaa kuin taivaan lintu."

Ulla Tulisalo pelkäsi jäävänsä muistomerkiksi koko elämäkseen. Niinpä hän halusi ehdottomasti punakukallisen kesäpuvun.

"Tuskalliset hetket olivat todellisia, mutta silti yritin tarttua hyviin puoliin. Kun ajattelee omia lapsia elävinä ja muistot aktivoituvat, niin se tekee hirveän kipeää", Ulla Tulisalo sanoo kyynelten hiipiessä silmäkulmaan.

Vanhan sanonnan mukaan aika parantaa haavat, myös sisäiset.

"Alussa oli vaikea uskoa sitä. Mutta kyllä se niin tekee. Varsinkin, jos elämä pääsee rakentumaan, ja tulee muuta tilalle. Ajan myötä onnettomuuden muistaminen tai pohjoiseen matkustaminen ei tunnu enää niin kipeältä."

Muistot vaativat tilaa


Ulla Tulisalon elämään tuli muuta tilalle. Hän myi perheen rivitaloasunnon ja muutti Tampereen keskustaan.

"Jos olisin aloittanut uutta elämää siinä vanhassa kodissa, se olisi ollut vaikeampaa."

Parin vuoden päästä hän meni naimisiin ja muutti Kurikkaan. Mies on Kurikan kappalainen, joka oli itsekin jäänyt leskeksi. Arki tempaisi mukaansa, kun uudella miehellä oli viisi lasta, yksi heistä jo tosin kotoa pois muuttanut.

Toisaalta uudessa elämässä ei ollut tilaa muistella ihmisiä, joita uuden perheen jäsenet eivät tunteneet. Kun asia oli tuoreempi, pitkät yksinäiset automatkat olivat tärkeitä, jotta uuden perheen rinnalla saattoi vaalia muistojaan.

Onnettomuudesta puhuttaessa Ulla Tulisalon mieleen tulee monenlaisia asioita.

Surussa ovat kantaneet hyvät muistot ennen onnettomuutta. Puolisot olivat käyneet paria viikkoa aikaisemmin USA:ssa San Diegossa konferenssi- ja lomamatkalla. Sitä ennen pojat oli hyvästelty siunaamalla, jos vaikka jotain sattuisi. Myös matkalta palaamisen riemu lämmittää mieltä.

Tuskallisempi muisto on se, että äiti joutui suostuttelemaan vanhinta poikaa Kittilään, sillä tämä olisi halunnut jäädä kavereidensa seuraan.

Unohtaminen pelottaa


Piilossa ollut suru voi tulla pitkän ajan jälkeen takaisin hyvin elävänä. Aivan hiljattain, monien vuosien jälkeen Ulla Tulisalo näki samanlaista unta kuin työstäessään surua. Unessa hän ihmettelee luulleensa kaikkien kuolleen, mutta kaksi poikaa onkin elossa.

Toisessa unessa hän on unohtanut, että omistaa Tampereella yksiön, joka on pölyttynyt ja täynnä hämähäkin seittejä.

"Kun herään, ajattelen että se huoneisto pitäisi hoitaa. Samalla tajuan, että ei siellä mitään olekaan. Tunsin unen vertauskuvien avulla, että olin unohtanut jotain tärkeätä elämästäni Tampereella. Siihen liittyi pelästyksen tunne - olen kokonaan unohtanut."

On kauhistuttava pelko, että unohtaa sen, mikä on ollut tärkeää, unohtaa omat lapsensa, Ulla Tulisalo pohtii. Omia lapsiaan ei voi unohtaa, mutta elämänsä voi täyttää siten, ettei uhraa ajatustakaan menneelle.

Vääjäämättömästi muistot alkavat haaleta, kun aikaa kuluu. Yksityiskohtia alkaa tippua pois.

"Mieheni harrasti kaitafilmaamista ja kuvasi videoita, mutta en ole niitä juuri katsonut. Jos en muistaisi, niin varmasti haluaisin katsoa."

"Tietenkin muistamiseen liittyy aina kipeys. Kaikkien surujen ja muistojen kanssa on elettävä. Nyt elämä on aika seesteistä ja rauhallista."

Surua ei pidä pelästyä


Kipeiden muistojen läpikäyminen sopivan kokoisina annoksina on osa selviämistä. Jos menetyksen sysää syrjään, kapeuttaa omaa arkielämäänsä. Kun sulkee kipeät muistot pois, samalla sulkee ilon pois.

"Kun asiat säilötään ikään kuin hyllylle, jokin tapahtuma voi ottaa sen uudestaan esille. Ja kuinka kipeältä se saattaa tuntua, kun alkuperäiset kokemukset palaavat mieleen."

Naapurikunnan Kauhajoen koulusurmat herättivät myös Ulla Tulisalon tunteet.

"Ei siitä pidä pelästyä. On hyvin tärkeää, että kipeät asiat tulevat välillä käsittelyyn. Ei se ole paha asia, vaikka se tuntuu pahalta. Omia vaikeuksia ja kipeitä paikkoja pitää katsoa rohkeasti silmästä silmään."

Surun pituus riippuu menetyksen suuruudesta.

"Minun elämässäni se on arpi lopun elämääni. Kaikille kertyy erilaista kuonaa, sakkaa ja asiaa, joiden kanssa vain pitää elää."