Vain vuodessa tai ehkä jopa muutamassa kuukaudessa peruselintarvikkeiden hinnat ovat saattaneet nousta kymmeniä tai joissakin tapauksissa jopa satoja prosentteja. Vaikutukset tuntuvat ennen muuta kehitysmaissa, joissa raja köyhyyskierteen ja toimeentulon välillä voi usein olla hyvin pienestä kiinni. Ja kaikissa maissa ruuan ja energian samanaikainen tuntuva kallistuminen on sysännyt inflaatiota liikkeelle tavalla, jota ei ole aikoihin koettu.

Elintarvikkeiden reaalihinnat ovat nyt korkeimmillaan 30 vuoteen. Maailman viljavarastot puolestaan ovat alimmillaan 25 vuoteen. Ei ole näköpiirissä mitään tekijää, joka palauttaisi tilanteen hetkessä entiselleen eli vuoden-parin takaisiin oloihin. Pikemminkin on luultavaa, että hintojen nousu jatkuu yhä.

Hyvät neuvot ovat nyt kalliit, kirjaimellisesti. Mutta Rooman kokous osoitti samalla, kuinka vaikeaa sellaisten löytäminen on. Samalla oli harmillista, että julkisuuteen Roomasta nousivat Zimbabwen johtajan Robert Mugaben ja Iranin presidentin Mahmoud Ahmadinejadin kaltaiset hahmot, jotka vain käyttävät tällaisia tilaisuuksia hyväksi päästäkseen esiin kansainvälisillä areenoilla.

Kokoukselle tuotti suuria ongelmia saada julkilausumaansa valmiiksi. Syiden joukossa oli vaikeus löytää kaikille sopivaa muotoilua biopolttoaineiden ja elintarviketuotannon yhteydestä. Tämäkin osaltaan kuvastaa, kuinka mutkikkaista asioista ja ristiin menevistä intresseistä tällä hetkellä on kyse. Selkeistä toimintatavoista päättäminen on vaikeaa, ja käsitykset esimerkiksi maatalouskaupan vapauttamisen seurauksista ovat vastakkaisia.

YK:n elintarvikejärjestön FAO:n pääjohtajan Jacques Dioufin mukaan 30 miljardin dollarin lisäpanostus vuodessa riittäisi siihen, että ruokakriisistä päästäisiin eroon ja 850 miljoonaa ihmistä nousisi nälästä parempaan elämään. Summaa kannattaa verrata siihen, että OECD-maat käyttivät vuonna 2006 oman maataloutensa tukiaisiin 372 miljardia dollaria.

Dioufin kaipaama uusi rahamäärä ei ole ylivoimainen. Eri asia kuitenkin on, paranisiko nykyinen tilanne todella tällaisilla rahoillakaan. Ruokakriisin taustalta löytyy nyt ilmastonmuutosta, biopolttoaineiden kysyntää, energian hintaa, dollarin arvon laskua, uusien teollisuusmaiden vaurastumista, keinottelua ja muitakin syitä. Vyyhti on äärimmäisen monimutkainen, mutta se pelkistyy yksilötasolla, kun rahat eivät yksinkertaisesti enää riitä ruokaan.

Maailman ruoantuotannon lisäys on mahdollista, mutta se edellyttää määrätietoista näkemystä ja toimintaa. Samaan aikaan maailman on löydettävä keinot vastata ilmastonmuutoksen uhkaan. Nämä kysymykset kytkeytyvät toisiinsa ja ovat haasteina poikkeuksellisen suuria. Vanhat toimintatavat eivät enää käy.

Ikävä kyllä kansainvälisen yhteisön toimintakyky ei näytä suinkaan kasvavan uudenlaisten haasteiden tahdissa. Kuten ministeri Paavo Väyrynen muistutti Suomen puheenvuorossa Roomassa, kestävästä kehityksestä on puhuttu jo kauan mutta tulokset ovat jääneet vähäisiksi.