On kuitenkin syytä muistaa, että 19. syyskuuta 1944 Suomen, Neuvostoliiton ja kaikkia Suomen kanssa sodassa olleita YK:n jäsenvaltioita edustaneen Iso-Britannian hallitusten kesken solmitun välirauhansopimuksen 13. artiklan mukaan Suomen hallitus sitoutui rankaisemaan sodasta vastuussa olevia henkilöitä. Samassa yhteydessä on syytä mainita myös Lontoossa 8. elokuuta solmittu sopimus, jossa Yhdysvaltain, Iso-Britannian, Ranskan ja Neuvostoliiton hallitukset sopivat kansainvälisen sotarikostuomioistuimen perustamisesta.

Komissio halusi Suomen
tuomitsevan johtajansa


Lontoon sopimuksen hyväksymisen jälkeen liittoutuneiden valvontakomission puheenjohtaja Andrei Zhdanov sanoi presidentti Juho Kusti Paasikiven kanssa käymässään keskustelussa, että sodasta vastuussa olevien rankaisemiseen liittyvän kysymyksen pitäisi neuvostohallituksen mielestä osoittaa, "että Suomen kansa täydellisesti hylkää entisen politiikan, tuomitsee tämän politiikan johtajat ja on valmis astumaan uuden politiikan tielle". Näin Zhdanov korosti, että valvontakomissio olisi voinut ottaa asian omiinkin käsiinsä, mutta halusi Suomen edun takia uskoa sen suomalaisten hoidettavaksi.

Pitkään epäröinyt Paasikivi joutui lopulta suostumaan oikeudenkäynnin järjestämiseen. Suomen eduskunta hyväksyi ylivoimaisella enemmistöllä erityislain, joka loi oikeudenkäynnille sen vaatimat kansalliset juridiset edellytykset ja jota kommunistien ja "rauhanopposition" edustajat olivat esittäneet.

Oikeus julisti tuomionsa 21. helmikuuta 1946. Vankilatuomiot (2-10 vuotta) langetettiin kahdeksalle sodanaikaiselle poliitikolle, joiden joukossa olivat muiden muassa entinen presidentti Risto Ryti, entiset pääministerit J. W. Rangell ja Edwin Linkomies sekä ministerit Väinö Tanner ja Henrik Ramsay.

Nürnbergin sotarikosoikeudenkäynnistä poiketen suomalaispoliitikot määriteltiin "sotasyyllisiksi" eikä heitä syytetty sotarikoksista tai rikoksista ihmisyyttä vastaan. Myös rangaistusten muoto ja ehdot olivat huomattavasti lievemmät kuin muiden Saksan rinnalla sotaan osallistuneiden maiden kohdalla.

Moni on ihmetellyt, miksi Suomen armeijan ylipäällikkö, marsalkka Mannerheim ei joutunut oikeuden eteen. Mannerheim antoi kesäkuussa 1941 tunnetun päiväkäskynsä, minkä lisäksi hän määritteli Suomen Saksan rinnalla käymän sodan perustavoitteet, joihin kuului "menetettyjen alueiden" takaisinsaamisen lisäksi osallistuminen hyökkäykseen Leningradia vastaan sekä Neuvosto-Karjalan pääosien valtaaminen. Neuvosto-Karjalassa toteutettiin sittemmin ankaraa miehityspolitiikkaa.

Olen sitä mieltä, että Stalinilla oli päärooli siinä, ettei Mannerheim joutunut oikeuden eteen. Näinä vuosina valvontakomissiossa työskennellyt Stefan Smirnov kirjoittaa vuonna 1996 suomeksi ilmestyneessä kirjassaan "Tornin miehet", että komission väki keräsi suomalaisista arkistoista painavia todisteita siitä, että Mannerheim oli syyllinen siinä missä Rytikin, mutta Zhdanov kuitenkin määräsi ne jätettäväksi vain hänen haltuunsa.

Myöhemmin hän sai kehotuksen (todennäköisesti suoraan Stalinilta) ilmoittaa Mannerheimille, että Moskova "ottaen huomioon hänen ansionsa sodan lopettamiseen johtaneissa vaiheissa" (välirauhansopimuksen solmiminen syyskuussa 1945) ei aio millään tavalla vetää häntä mukaan oikeudenkäyntiin. Mannerheimille tarjottiin tilaisuus erota presidentin virasta ja siirtyä Sveitsiin ennen oikeudenkäynnin alkamista.

Sotasyyllisiksi tuomituille
voidaan antaa anteeksi


Onko tullut aika antaa sotasyyllisinä tuomituille anteeksi ja palauttaa heidän maineensa? En kiistä, etteikö tuomituille voisi antaa anteeksi, sillä heitä ei syytetty sotarikoksista tai rikoksista ihmisyyttä vastaan (vuonna 1969 allekirjoitetun sopimuksen mukaan nämä rikokset eivät vanhene). Muiden syytteiden osalta he ovat suorittaneet rangaistuksensa.

Heidän maineensa palauttaminen olisi kuitenkin perusteetonta. Maineen palauttaminen tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että teot, joista tuomiot on annettu, eivät juridisesti katsoen olisikaan tapahtuneet tai että oikeudenkäynnissä annetut tuomiot eivät olisikaan perustuneet sillä hetkellä voimassa olleisiin lakeihin. Vuonna 1946 kumpikaan näistä asioista ei pitänyt paikkaansa.

Kansainvälisen oikeuden näkökulmasta tuomitut suomalaiset olivat syyllisiä Suomen viemiseen hyökkäyssotaan natsi-Saksan rinnalla (vaikka myöhemmin monet virallisetkin tahot Suomessa ovat vakuuttaneet, että kysymyksessä oli "erillissota" tai "jatkosota"). He olivat mukana tämän sodan suunnittelussa, valmistelussa, aloittamisessa ja johtamisessa.

Näin he olivat rikkoneet ainakin yhtä kansainvälistä sopimusta eli 12. maaliskuuta 1940 allekirjoitettua Moskovan rauhansopimusta. Sen kolmannen artiklan nojalla Suomi sitoutui pidättäytymään kaikista hyökkäysluontoisista toimista Neuvostoliittoa vastaan ja olemaan liittymättä ja osallistumatta sitä vastaan suunnattuihin liittoutumiin.

Toisin sanoen tuomitut olivat syyllisiä tekoihin, joista langetettavat rangaistukset määriteltiin täsmällisesti Potsdamin julistukseen perustuvassa Lontoon sopimuksessa elokuussa 1945. Vuonna 1946 tällä sopimuksella oli kansainvälisen lain voima riippumatta siitä, miten asian laita on tänä päivänä.

Nämä rikokset eivät kuitenkaan olleet rikoksia pelkästään kansainvälisen lain nojalla. Suomen ylin poliittinen päättävä elin eli eduskunta hyväksyi Moskovan rauhan, joten siitä tuli maassa lainvoimainen. Tätä lakia vastaan rikottiin, kun Suomi liittyi hyökkäyssotaan natsi-Saksan rinnalla Neuvostoliittoa vastaan.

Jatkosota ei ollut
tarpeellinen Suomelle


Kun lakia aletaan rikkoa, se rajoittuu harvoin pelkästään yhden lain rikkomiseen, vaan koskee yleensä useampia. Näin kävi tässäkin tapauksessa. Mannerheimilla sen paremmin kuin Rytilläkään ei ollut mitään Suomen perustuslakiin nojautuvaa oikeutta tehdä maata sitova päätös sotaan osallistumisesta.

Kävelemällä eduskunnan yli Ryti, Mannerheim ja muut rikkoivat kansainvälisen lain lisäksi myös Suomen kansallisia laillisuusperiaatteita. Kansallisen oikeuden kannalta parlamentin hyväksymällä sotasyyllisyyslailla ei puolestaan ollut muuta tarkoitusta kuin rangaista maan voimassaolevia lakeja rikkoneita henkilöitä.

Yhä useammat Suomessa yrittävät esittää Säätytalon oikeudenkäynnissä tuomitut "uhreina" tai "koko kansan sijaiskärsijöinä". Tavatessaan tuomittujen perheitä joulukuussa 1997 presidentti Martti Ahtisaari totesi: "Suomen kansa on aina tiennyt, etteivät tuomitut olleet syyllisiä. He ja heidän perheensä ovat joutuneet maksamaan itsenäisyydestämme omakohtaisesti enemmän kuin moni muu."

Pro-Karelia -liike ja Karjala-Klubi hyväksyivät seminaarissaan päätöslauselman, johon useat suomalaiset julkisuuden henkilöt, sotilaat ja tutkijat yhtyivät. Päätöslauselmassa kehotetaan tasavallan presidenttiä, hallitusta, eduskuntaa ja oikeusviranomaisia ryhtymään välittömästi toimenpiteisiin sen aikaansaamiseksi, että epäoikeudenmukaiset tuomiot mitätöitäisiin, tuomituille palautettaisiin heidän kunniansa ja heidän vahinkoa kärsineille omaisilleen suoritettaisiin korvauksia. Kysymyksessä olisi siis täydellinen maineenpalautus.

Tällä korostetaan, että kun tuomiot julistettiin, tuomiolla oli samalla koko Suomi. Tästä asiasta kirjoittavat myös Hannu Rautakallio ja Lasse Lehtinen juuri ilmestyneessä kirjassaan "Kansakunnan sijaiskärsijät".

Jokaisella on toki oikeus katsoa, että joku toinen on kärsinyt hänen puolestaan. Se on omantunnonkysymys. Paljon kuitenkin riippuu konkreettisesta tilanteesta. On mahdollista pitää kaikkia vuosien 1941-44 sodassa kaatuneita neuvostosotilaita koko neuvostokansan puolesta kärsineinä uhreina, kun taas talvisodassa kaatuneiden tilanne on toisenlainen. He eivät kärsineet kansakunnan puolesta, vaan niiden takia, jotka olivat päästäneet tämän sodan valloilleen. Sama tilanne koskee myös Suomea. Suomen edun kannalta asiaa tarkastellen kesäkuussa 1941 aloitettu sota ei ollut kansalle tarpeellinen.

Tuomitut eivät koskaan
menettänet kunniaansa


Propagandakeskuksessa sodan aikana palvellut Olavi Paavolainen kuvailee päiväkirjoissaan mielialoja, joita suomalaisten sotilaiden keskuudessa vallitsi ennen rintamalle joutumista. Hän kirjoittaa, että tavallisten suomalaisten oli vaikea ymmärtää tämän sodan tarkoitusta, sillä heille se oli "herrojen sota".

Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan entinen puheenjohtaja Väinö Voionmaa puolestaan kirjoittaa kirjassaan "Kuriiripostia", että sotilaat eivät tienneet, minkä puolesta heidät lähetettiin sotaan. Tässä yhteydessä voi myös viitata Väinö Linnan "Tuntemattomaan sotilaaseen", jonka kuvausten todenmukaisuutta kukaan ei aseta kyseenalaiseksi.

Koska tämä sota ei ollut Suomen kansan kannalta tarpeellinen, nimenomaan kansa kärsi "herrojen" takia, jotka olivat kannattaneet maan viemistä sotaan, kun taas jälkimmäiset eivät olleet niitä, jotka kärsivät kansan puolesta.

Joku voi olla sitä mieltä, että olisi loukkaavaa ehdottaa tuomittujen kunnian palauttamista, eiväthän he koskaan edes menettäneet kunniaansa. Tällaisella näkemyksellä on olemassaolon oikeus, ja tässäkin asiassa suomalaisilla itsellään on sanansa sanottavana. Sekä Ryti että Tanner on muuten haudattu Helsingin Hietaniemen hautausmaalle, jolla myös Mannerheim, Paasikivi ja Kekkonen lepäävät.

Tuomioiden mitätöinti on paljon vaikeampi kysymys eikä se koske pelkästään suomalaisia, vaan siihen liittyy laajempia kansainvälisiä juridisia ja poliittisia yhteyksiä. Se merkitsisi irrottautumista useista kansainvälisistä sopimuksista, kuten vuoden 1944 aseleposopimuksesta, vuoden 1945 Lontoon sopimuksesta sekä YK:n yleiskokouksen päätöslauselmista, jotka koskevat rikoksia rauhaa vastaan.

Se merkitsisi myös irrottautumista vuoden 1947 Pariisin rauhansopimuksesta, jossa nimenomaan sitouduttiin kaikkiin tarpeellisiin toimenpiteisiin niiden vangitsemiseksi ja oikeuden eteen saattamiseksi, jotka ovat syyllistyneet sotarikoksiin tai rikoksiin rauhaa tai ihmisyyttä vastaan.

Tässä tapauksessa pitäisi mitätöidä myös Suomen eduskunnan vuonna 1945 hyväksymä laki, mikä puolestaan nostaisi esille kysymyksen niiden vastuusta, jotka olivat lakiasiassa aloitteellisia samoin kuin niiden, jotka hyväksyivät lain. Lisäksi se koskisi myös niitä, jotka panivat kyseisen lain täytäntöön ja julistivat tuomiot.

On syytä muistaa Paasikiven sanat: "Meidän kansamme rakastaa mielenosoitus- ja ulkonäköpolitiikkaa eikä ajattele, mitä todellista reaalista hyötyä toimenpide meille tuottaa. "