Värikästä musiikkia ja pukuloistoa

Oulun kaupunginteatteri todistaa suurella musikaalihankkeellaan, että kaupungissa osataan olla eturintamassa muussakin kuin informaatioteknologiassa. Jukka Siikavireen säveltämä ja Jorma Kairimon käsikirjoittama Keisarin valssi on herättänyt suurta valtakunnallista huomiota jo etukäteen, ja tuotannon tässä vaiheessa puhutaan jo vakavissaan produktion vientimahdollisuuksista.

Valtion näyttämötaidetoimikunnan kotimaisen musiikkiteatterin kehittämishankkeen kärkimusikaaliksi nostama teos herättää tietysti myös suuria odotuksia. Tässä suhteessa rima onkin Oulun kaupunginteatterin kohdalla nostettu jo ennakkokohun myötä poikkeuksellisen korkealle.

Ensi-ilta osoittaa, että Keisarin valssi lunastaa siihen asetetut odotukset. Näyttämön täyttää keisarillinen pukuloisto, ja perinteiselle läpisävelletylle musikaalille luulisi tänä Mamma Mian kaltaisten laulukokoelmien aikana löytyvän musikaalimarkkinoilla kysyntää.

Jukka Siikavire kertoo pitävänsä uutta ruotsalaista musikaalia yhtenä oman teoksensa esikuvana. Benny Anderssonin ja Björn Ulvaeuksen lisäksi Siikavire on kuunnellut tarkkaan myös Hollywoodin uudempien historiallisten elokuvien soundtrackit, sillä varsinkin tanssikohtauksissa hän käyttää tekniikkaa, jossa musiikissa lainaillaan vapaasti erilaisia vanhoja tyylejä ilman pyrkimystä varsinaiseen autenttisuuteen.

Musikaalin sujuvasti etenevän ja värikkään musiikin kohdalla kummastuttaa itsenäisten laulujen vähyys. Koukuttavia melodioita löytyy kyllä paljonkin, mutta varsinaisen biisin mittoihin musiikkinumeroista kasvaa vain muutama. Löytyyhän Andrew Lloyd Webberin musikaaleistakin lukematon määrä hiteiksi ja lajityyppinsä klassikoiksi nousseita lauluja.

Näyttämöllä Keisarin valssi on loisteliasta katsottavaa. Pasi Räbinän puvustus on lukumääräisesti teatterin ennätys ja taitaa olla sitä myös visuaalisessa loistossaan. Milla Korjan koreografia viimeistelee tanssikohtauksissa suuren epookkinäytelmän tunnelman.

Olli Mäntylän lavastusta ja Erkki Häikiön valaistusta voi tuskin irrottaa toisistaan, sillä koko lavastus muodostuu kankaista, valoista ja näyttämön taakse heijastetuista kuvista. Pienillä keinoilla luotiin suuria tunnelmia, ja varsinkin taustakuvitus toimii erittäin tehokkaasti.

Roolit jakaantuivat selvästi romanttiseen pääpariin ja heitä ympäröiviin enemmän tai vähemmän koomisiin hahmoihin. Ohjaaja Ahti Ahonen tekee monista sivuhenkilöistä karrikoituja tyyppejä, esimerkiksi Ulla Möllersvärdin hösöttävä äiti ja lievästi hukassa oleva isä toivat hakematta mieleen Bennettin perheen vanhemmat.

Riku Pelossa (Aleksanteri I) on ainesta suureksi suomalaiseksi musikaalitähdeksi, sillä hän osaa käyttää koulutettua äänimateriaaliaan ilman pönöttävää oopperamaisuutta. Säveltäjäkin antaa keisarin laulettavaksi musikaalin komeimmat laulut. Jonna Imeläinen (Ulla Möllersvärd) esiintyi tarinan keskushenkilönä vakuuttavasti, mutta ei saanut teoksessa yhtä otollisia tilaisuuksia laulutaitojensa esittelemiseen.

Kari J. Ristolainen ja Anneli Niskanen (Carl ja Maria Möllersvärd) tyypittelivät roolinsa osuvasti, vaikka tarinan tarjoama tunneskaala ei kovin laajaksi levinnytkään. Anne Syysmaa (Charlotta) ja Antti Launonen (Carl Magnus Möllersvärd) pääsivät rooleissaan esittämään monipuolisempia ja ristiriitaisiakin tunteita.

Pienemmistä sivuhahmoista parhaiten esille nousivat Mikko Korsulainen, joka piirsi osuvat tyypit niin von Essenin vanhasta seniilistä äijästä kuin Kustaa Mauri Armfeltin itserakkaasta keikaristakin ja Outi Kavén, jonka esittämä Mashka oli tarinan komediallisista naisista aidoimmin hauska.

Ensimmäisen näytöksen loppupuolella toriväki pohti reippaan tyylilajin vaihdoksen myötä pornolaulun estetiikalla polttavaa kysymystä, jonka tästä samasta tarinasta kirjankin kirjoittanut Mika Waltari voisi muotoilla: "Iloitsiko Aleksanteri I Ullan kanssa?"