Van Rompuy sentään oli esillä EU:n ensimmäiseksi presidentiksi jo ennen torstain huippukokousta. Ashtonin valinta tuli täytenä yllätyksenä kaikille, mukaan lukien hänelle itselleen. Kun haettiin suuren jäsenmaan, sosialistiryhmän ja naisen yhdistelmää, vain tämä paronitar jäi jäljelle.

Molempien taitoja hyvinä neuvottelijoina ja kompromissien hakijoina on kiitelty. Siitä päätellen Van Rompuy ei ole niin nyhverö kuin miltä uutiskuvien perusteella vaikuttaa. Epäilemättä valitut hoitavat tehtävänsä hyvin. Mutta selvää on, että kumpikaan ei tuo tullessaan mitään omaa arvovaltaa tai erityistä kokemusta. He joutuvat kohtaamaan kansainvälisen politiikan raskassarjalaisia, jotka tietävät täysin, että heidän edessään istuu tyypillisen eurooppalaisen kompromissin tulos.

Hyvä puoli on, että ratkaisu ylipäätään syntyi. Pahimmassa tapauksessa valinnat voisivat olla jumissa vieläkin. Vaikea on silti välttää ajatusta, että unioni keskittyi hukkaamaan tilaisuutensa. Näiden tehtävien ensimmäisillä valinnoilla on iso symboliarvo ja odotukset ovat olleet korkealla.

Euroopassa ei ole pulaa raskaan sarjan vaikuttajista. Heitä kyllä on, sekä naisia että miehiä, ja heitä oli esillä uusiin tehtäviin. Pulaa on rohkeudesta, jolla joku tällainen saataisiin valituksi. Lähtökohtana ei ole etsiä parasta henkilöä, vaan katsoa, mitä puolueryhmä-, maantiede- ja sukupuolitasapainoilun jälkeen jää jäljelle.

Valinnan avoimuudessakin on toivomisen varaa. Nyt Ashton ilmaantui uutisiin jo valittuna ilman, että käytännössä kukaan EU-kansalainen tiesi hänestä mitään.

Lissabonin sopimuksen jälkeenkään EU:n jäsenmaiden johtajat eivät ole valmiita luovuttamaan omaa valtaansa. Kun Washingtonista, Pekingistä, Moskovasta tai Brasiliasta haeskellaan puhelinnumeroa Eurooppaan, silloin soitto edelleenkin lähtee Lontooseen, Pariisiin tai Berliiniin. Pitää tapahtua todella ihmeitä, jotta Van Rompuy tai Ashton nousisivat aidosti henkilöimään unionia.

Suomen kannalta se tarkoittaa sitä, että EU:n instituutiot eivät tästä vahvistu, ja juuri niiden kautta Suomi voisi parhaiten saada ääntään kuuluviin jäämättä suurten maiden jalkoihin.

Kun asetelmat olivat mitä olivat, Suomen ehdokkailla ei ollut todellisia mahdollisuuksia. Se tilanne ei ollut pääministeri Matti Vanhasen lobbaustaidoista kiinni. Komissaari Olli Rehnin uuden salkun painavuuteen käytäväpuheilla jo on merkitystä, kuten on lähes kaikkeen muuhunkin. 27 jäsenmaan unionissa asiat eivät etene vain asiapaperien ja virallisten puheiden avulla, vaan tarvitaan vahvaa verkostoitumista. Suomalaisille se on usein ollut hankalaa omaksua.

Pohjoismaissa on jo päästy siihen, että sukupuolella ei poliittisissa valinnoissa ole kovin suurta merkitystä. Hallituksissa on luontevasti sekä vahvoja naisia että miehiä. Euroopan unionissa niin pitkällä ei vielä olla, kuten tuoreet nimitysongelmat selvästi osoittavat. Nyt on viisi vuotta eli Rehnin toisen komissaarikauden verran aikaa miettiä, kenestä Suomi saisi ensimmäisen naiskomissaarin. Unionissa on selkeästi pulaa vahvoista naisvaikuttajista, ja pohjoismaille sopii luontevasti asian korjaaminen.