"Pitkäripaisen myymäläsisustus oli karu: tiski, tiskin takana myyjä, myyjän takana hylly. Juomat haettiin hyllyn takaa, kysytyimmät tuotteet ehkä nostettiin tiskin alta. Tiski oli yleensä liiketilan mittainen ja kassoja useita. Niiden taakse muodostui asiakasjono luontevammin kuin mihinkään muuhun jonotuspisteeseen ikinä missään Suomessa.
Alkon hinnastossa oli tuotteen numero, nimi, hinta ja ääntämisohje (!) ei-foneettisesti kirjoitettuna. Jos muistan oikein, esimerkiksi: Whisky = uiski, Beaujolais = booshoolee, Saint-Emilion = sään-emiljoon.
Pullo kääräistiin vaaleaan paperiarkkiin. Myyjä mäjäytti pullon kaulasta pitäen vasaranlyönnin tapaan paperipinon päälle ja näppärällä ranneliikkeellä pyöräytti päällimmäisen arkin pullon peitteeksi. Mitä kokeneempi myyjä, sitä näyttävämpi oli paketointitapahtuma."
"Työskentelin opiskeluvuosinani Uudenkadun "Lävistäjän/Pikku-karhun" viinakaupassa -- noita nimityksiä oululaiset perinteisestä myymälästään käyttivät.
Alkon myyjää kunnioitettiin. Valtaa oli suurin piirtein konstaapelin ja portsarin välimaastosta. Viittaan esimerkiksi päätökseen siitä, oliko asiakas humalassa vai ei.
Opin tuntemaan lähes kaikki kaupungin kansanjuopottelijat. Kerran olin tyttöystäväni kanssa menossa elokuviin Letkunpuiston halki, kun koko penkkirivistö möläytti äänekkään miehisen tervehdyksen käsiään viuhtoen. Sai siinä selitellä nuorelle kaunottarelle, että kyseiset herrat ovat tärkeitä asiakkaitani.
Jonotuksen (juhlapyhien alla) seuraaminen oli sosiologista tilannetutkimusta parhaimmillaan. Voi sitä peruskossua hakemaan tulleen keski-ikäisen miehen tuskaa ja puhinaa, kun edellä oleva rouva halusi keskustella myyjän kanssa kymmenisen minuuttia siitä, mikä viini sopisi pääsiäisen lammasaterialle.
Lävistäjän kaupan lähellä toimi vuosikausia Kahvi-Kevari-niminen keskiolutbaari. Joskus oli turhauttavaa, kun sieltä tuli hönössä olevia kavereita yksi toisensa jälkeen ostamaan peruslastia (neljä sorbusta). Vaikka kieltäydyit myymästä kerta toisensa jälkeen, aina löytyi lopulta joku, jonka kunto salli hankinnan...veljeä ei jätetty."
"Olennaistahan oli, että Alkon myyjä osasi vetäistä tiskin alta perusostoksen kaksi kossua näppärällä ranneliikkeellä. Jono eteni nopeasti. Mutta annas olla, kun ostit tai kysyit jotain viiniä, joka piti hakea takahuoneesta: jono kurkki ja alkoi tupista, että mitä helevetin porvarien litkuja se tuo tuolla ostaa, tässähän menee koko päivä."
Kommentit
Kylläpä tosiaan tuli nuo ajat ja tunnelmat mieleen. Vaikka ei siitä niin kovin kauaa ole. Oli sitä itsepalvelu Alkossa aluksi ihmeissään. Saako sitä valita hyllystä viinakset kuin maidon maitokaupassa. Ei tuntunut todelliselta :-)
Harvinaisen hyväntuulinen juttu. Kiitos!
Muistampa tappauksen,kun joskus viiskymmen luvun loppupuolella menin rehvakkaasti ALKOON,olin aivan äsken saanut KORTIN se tuntui miehekkäältä,myyjä kysyi mitäs laitetetaan sonoin jallua hän kysyi minkä tähen(koska oli yhden ja kolmen)niin sanoin,että muuten vaan kevereiden kanssa otetaan pienet plöröt.Siinäkös myyjillä rupes nauru kelepaamaan,mutta selevittiinhän siinä sitte,ja potelit mukana ulos Kyllä ihteänikin nauratti jäläkeenpäin se reissu.Hyvää se oli!
Olin just saanu kortin ja naapurin miestä piti sitte lähtee käyttään alkossa kun se itse oli jo niin hauskalla tuuulella että. Odoteltuani häntä tovinaikaa astuu hän autoon murheissaan,että eivät myynneet......kun tilasin sen 2 kossua niin myyjä kysyi tuleeko muuta niin sitten sanoin vitsinä että paas pari punasta nortti askia sitten,,, niin se suuttu ja keräs ostokset tiskiltä pois ja kehoitti menemään muualle vitsailleen, että mees hakeen poika mulle jotain viinin litkua.
Siihenaikaan oli kontrolli tarkka, viinakortti kävi Oulussakin ainoastaan yhteen kauppaan . Jos putelin kävi liian useasti, joutui kaupanjohtajan puhutteluun. Mikäli sekään ei auttanut joutui kortti kuivumaan. Ei muistaakseni saanut vielä siinävaiheessa, kun jätti korttitilauksen kahdella valokuvalla, tehdä ostoksia vaan piti odottaa myönnetäänkö kortti vai ei. Ei ole kovin kauan aikaa ,kun viinakaupan kassalla löin vielä pankkikortin ja viinakortin kassapöydälle pelleillessäni. Kassa antoi viinakortin takaisin ja tuumi, että tätä ei enää tartte. Minä muka hölmönä : "Milloin se on muuttunu?"
Okka oli menny viinakauppaan, ja kun oli vähän huonon katon alla kasvaneen näkönen, ja krapulassa, oli myyjä kommentoinut: "on tuo naama niin surkian näkönen, että en myy sulle mittään". Okka ei jääny sanattomaksi vaan oli tokassu takasin: "o olekko ka kattonu ittiäs ppe peilistä tänä aamuna?" (myyjä oli kuin tylsällä työkirveellä veistetyn näkönen). Silloin oli muut myyjät häipyny verhon taakse nauramaan ja Okka sai kuin saikin pullonsa.
Olihan sillä lävistäjän alkolla myös nimi joka juontui siitä ettei ollut oikein parkkipaikkoja "jalkamiesten alko"
"Yks pikku Carillo". "Ei oo nyt pientä". "No, pannaan kaks isua"!!
Kajaanista muistan 70- luvulta, miten rahattomat koululaiset hankki pikkurahaa kyseenalaisin keinoin. Kun Kajaanin viinakaupan ovella seisoi vapiseva kaveri ja pyysi hakemaan helpotuspullon, otti hakija markat, käveli viinkauppaan , läpi pitkänomaisen viinakaupan ja häipyi toisenpään ovesta kaupungin vilinään! Hyi.
Tuskin muistan aikaa tuota.... mutta hauskaa oli! Ainakin näin jälkeenpäin ajatellen.
Eipä sitä auta horjahtaa vielläkään. Tiskilta sitä haetaan viellä monissa paikoissa. Paras on maalikauppa.
Jäi mieleeni myyjien olemus, kun pentuna haettiin ruskaa! oli meininki kuin aikoonaan DDR:ssä! vieläkin hirvittää!
Tapparan molari meni Tampereen Koikkarin (Koivistonkylän) Alkoon ja pyysi Kossupulloa. Myyjä sano: "Emmää sulle anna". Siihen molari: "Ja mikset muka". Myyjä vastasi: "Sää purotat sen kumminki!"
Myyjät oli totisia, ei pienintäkään hymynhäivähdystä. Etukäteen piti olla tiedossa mitä ostaa, kun vuoro tuli. Olisi hauska tietää millainen koulutus niille oli annettu?
Myyjän näkökulmasta voin kertoa sen mitä tapahtui, kun paperiin ei enään sitten käärittykään. Se oli suuri järkytys asiakkaalle, kun paljaat pullot piti laittaa muovi tai paperipussiin. Ei siis paperia, säilyykö ne nyt ehjänä vai näkeekö kenties joku. Todella hämmästyneitä asiakkaita. Myyjä laittoi siihen asti ensin pullot paperiin, sitten paperipussiin ja vielä muovipussiin. Passasi kuljettaa pullot turvallisesti.
Silloin piti olla ilmekin totinen, ku viinaa osti. Kerran oltiin kaverin kans ostamassa ja jollekkin vitsille hymistiin, niin eipä saatu viinaksia sillä kertaa mukaan siitä alkosta. Nykyään kun käyn ostoksilla, niin vieläkin tahtoo olla ilme peruslukemilla vanhasta muistista.
Viinakaupassa käynti oli nuorelle miehelle sen verran jännä paikka, että vaikka kuinka päätti etukäteen, että nyt kyselen rauhassa vaikkapa jotain viskilaatuja ja vertailun jälkeen vasta ostan, niin sitten kun oma vuoro tuli, niin sai vaan naama punaisena soperrettua jotain: "Kaks kossua". :)
Joo ja rekkakuskit jäi monesti ilman viinoja kun näyttivät kännisiltä.Kun olivat väsymyksestä sekaisin.Silloin kun sai ajaa vielä.
- Minun lapsuuden kodissa ei vanhemmat käyttäneet väkijuomia. Muistan kun isäni naureskellen näytti vieraillemme kuvallista viinakorttiansa. Jäi mieleen kun hän sanoi sen olevan hätätapausten varaltaja hekotti selvinpäin. Mutta eipä isä ehtinyt käyttämään sitä kun viinakortit poistuivat käytöstä. Ei ehtinyt hakemaan itselleen eikä lapsilleen juotavaa, kuten tämän päivän vanhemmat. Eipä silloin perheellämme ollutkaan hätää :D
- 70-luvulla oli jo tullut maisteltua (alaikäisenä) pitkäripaisten juomia. Tyttökaverin isoveli auliisti kuskasi juomia nuoremmille. Oli sovittu taas niin. Oli perjantai ja viikonloppu läheni, mutta isovelipä unohti sopimuksen. Kello oli jo neljä ja viinakauppa oli auki viiteen. Koska minä olin isokokoisin (16 v silloin), niin tyttökaverit alkoivat tuunata minua aikuiseksi naiseksi. Kettupuuhka kaulaan, runsaasti meikkiä ja Saaran äidin vihkisormukset nimettömään. Kaiken kruunasi komea nuttura. Kirkkokadun alkon tiskin takana palveli reipas myyjä ja kipaisi nopeasti hakemaan hyllystä pyytämäni 2 pulloa Rio ja tintoa! Eikä kysynny papereita! Niitäkin tuli väärennettyä myöhemmin, että pääsi Rattoriin ja Seurahuoneelle mm. - Vähänkö mua jännitti. Viikonloppu pelastettu vai olikohan se niin