Palkintokitaran Nevalainen kertoo tekevänsä aina fiilispohjalta. Vasta rakennusvaiheessa ratkeaa, mitä tekniikkaa tai muuta varustusta soittimeen laitetaan. Nevalainen tunnustautuu läpinäkyvän palkintokitaran idean isäksi. Läpinäkyvyys visualisoi koko ilmakitaransoiton huimaa ideaa. Nevalaisen mielestä on myös hyvä, että omaleimaisessa suomalaisessa kilpailussa on omaleimainen suomalainen palkinto eikä mikään kaukoidän tai Amerikan tuote.
Tämänvuotisen palkinnon kaula on sähkökitaroiden perinteistä kaulapuuta, vaahteraa. Kitaraan tulee vain yksi mikrofoni, kaksikelainen niin sanottu humbucker-mikki talla-asemaan. Kitaran akustinen sointi korostaa korkeita ääniä, niinpä bassopäätä on korostettava sähkötekniikan keinoin ja tässä tilanteessa humbucker-mikrofoni on tärkeässä asemassa. Kaulamikrofonia ei kitarassa ole siksikään, että se vaatisi kanavien jyrsimistä runkoon kaapelointia varten ja kaapelit jäisivät näkyville.
Ohimennen Nevalainen kuitenkin kertoo tehneensä yhden akryylikaulaisenkin tapauksen. Akryylirunkoisia kitaroita on valmistunut -80 luvulla muutamalle ammattisoittajallekin palkintokitaroiden lisäksi. Lämpöongelmien vuoksi pleksi- tai akryylimuovista valmistettuja soittimia ei juuri ammattilaisten työkaluina näy. Rolling Stonesin Keith Richards on tosin soittanut pleksirunkoista kitaraa. "Mutta puu on aina puuta", Matti Nevalainen painottaa. Ja lisää että hän itse tekee nimenomaan työkaluja työmiehille, ei niinkään taide-esineitä.
Flying Finn on Nevalaisen oma malli. Kitara kehittyi monen vuoden aikana. Nevalainen kertoo tehneensä ensimmäisen kitaransa 15-vuotiaana ja rakennelleensa erilaisia malleja ja muotoja vuosien mittaan useita. "Flaikkari" esiintyi lopullisessa nykymuodossaan ensimmäisen kerran julkisesti amerikkalaisessa Guitar Player -lehdessä vuonna 1994. Maailmalla on tämän mallin kitaroita satoja, mutta Matti Nevalainen ei tiedä niiden tarkkaa lukumäärää.
Kommentoi