Onko tässä mitään järkeä? Ja onko moiseen pelleilyyn keskittyvällä tapahtumalla muuta kuin hupiarvoa? Oulun musiikkivideofestivaalien yhteydessä järjestettävät Ilmakitaransoiton maailmanmestaruuskisat herättävät keski-ikäismediassa lähinnä hymähtelyä, mutta ilmiöstä löytyy myös tasoja, jotka ylittävät normijulkisuuden latteuden.
Aloitetaan tapahtuman isästä. Haukiputaalainen muusikko Jukka Takalo ideoi MM-kisat kolmansille musiikkivideofestivaaleille, kun Rotuaarille haluttiin räväkämpää toimintaa. Muistissa olivat Rotuaarin alkuajat, jolloin kävelykadulla saattoi vielä törmätä Sairaalaosasto-veistoksen ja Kekkos-patsaiden kaltaisiin yllätyksiin. Niiden henkiseksi jatkoksi saatiin nyt ilmakitara.
Taustalla oli muutakin. Takalo oli käynyt 80-luvulla rauhanmarsseilla, mutta itäblokin murruttua rauhanliike kuivui kokoon. Itse asian tärkeydestä vakuuttunut mies tajusi, että ilmakitaran avulla ihmisten tietoisuutta voisi lisätä tavalla, jossa yhdistyisivät ylevä tarkoitus ja suhteellisuudentajuinen ironia.
"Maailmanrauha on niin iso asia, että sitä on aika mahdoton käsittää. Ilmakitaransoiton absurdiuden kautta se tuntuu konkreettisemmalta", Takalo filosofoi. "Ilmakitarakisa ei ole pelkkää eukonkantoa, vaan siinä on mukana ideologia." Hän on täysin vakavissaan. Pohjimmiltaan kyse on siitä, että ilmakitaransoitto voisi olla yhteinen asia, jonka äärelle kerääntyvät kansakunnat eivät näe toisissaan vihollista vaan kumppanin. Ajatuksen tiivisti yhdysvaltalainen ilmakitara-ajattelija, monivuotinen kilpailija ja kisojen juontaja Dan Crane: tärkeintä lajissa on yhteisöllisyys, ei kilpailu.
Vakavissaan -- muttei tosissaan. "Toivottavasti maailmanrauha on 15 vuodessa edistynyt jonkin verran", räkättää Takalo. Toisaalta kansainvälinen kiinnostus tapahtumaa kohtaan johtuu hänen mukaansa pitkälti ideologiasta. "Suomeen saapuvat tyypit tajuavat juuri sen; tässä ei turhan päiten huijata, vaan show"lla on tarkoitus. Ihmiset joutuvat miettimään asiaa, jolloin se menee ainakin jossain määrin perille."
Ja ovathan järjestäjät päässeet ilmaisemaan kantansa suurvallallekin: taannoin he kielsivät MM-osakilpailujen järjestämisen Yhdysvaltain sotilastukikohdassa Irakissa.
"Ilmoitettiin, että heti kun lopetatte sotimisen, voitte järjestää kisat. Sitä ennen ei lisenssiä tipahda."
Amerikkalaissoltut saivat pitää korkeintaan omat epäviralliset kisansa, sillä Air Guitar World Championships on kansainvälisesti rekisteröity tavaramerkki. Tämä vie ajatukset materialistisemmalle tasolle, siihen, missä määrin ilmakitara on tuonut Oululle tunnettuutta, tuota elinkeinoelämän palvomaa mielikuvastatusta.
"Voit kysyä keneltä tahansa vastaantulijalta Yhdysvalloissa, mitä hänelle tulee mieleen ilmakitarasta, ja hän vastaa epäröimättä: Oulu", vakuuttaa Dan Crane. Maailman ilmakitarapääkaupunki hallinnoi 24 osakilpailumaan ilmakitaraverkostoa, ja MM-finaali tuo Ouluun paitsi kisaajia ja kannatusjoukkoja, myös kansainvälisten uutistoimistojen edustajia.
Näiden eteenpäin viemään Oulu-kuvaan on törmännyt muun muassa kaupunginjohtaja Matti Pennanen: vieraillessaan San Josessa Yhdysvalloissa hän joutui yllättäen soittamaan lehdistölle ilmakitaraa. Virallisesti matkassa oli kyse teknologiayhteistyöstä. "On niin ihmeellistä, mitkä asiat leviävät", Pennanen kummastelee. "Ilmakitara on tullut vastaan aika monessa paikassa myös Euroopassa. Se on mennyt hyvin läpi tuolla, sanotaanko, nuorison keskuudessa."
Nyttemmin kaupunki on oppinut hyödyntämään ilmakitarakisoja viestinnässään, ja esimerkiksi keväällä Pekingissä pidetyssä yritysinfotilaisuudessa oli mukana ilmakitaransoittaja. Tähän päätyminen vei kuitenkin aikansa. "Ehkä me ei ymmärretty, että tämmöiseen liittyvällä kansainvälisyydellä on paljon isompi merkitys. Näen ilmakitaran todella tärkeänä asiana, jolla pystytään viemään Oulua pieneltä osaltaan maailmalle", Pennanen kehuu, mutta lisää sitten: "Tietenkin takana pitää olla muuta osaamista ja toimintaa, yksistäänhän tämmöinen asia ei kanna."
Muulla toiminnalla Pennanen tuskin tarkoittaa rauhantyötä, joten esille nousee kysymys siitä, mitä ilmakitaran takana sitten voisi olla. Kaupunginjohtajan kieli menee hieman solmuun: polveilevassa vastauksessa vilahtavat "ilmakitarajumppa" ja "filmikuviot". Ehkäpä ilmakitarakisojen tuottaja Susanna Kyllönen on paremmin perillä instrumenttiin liittyvistä materiaalisista pyrinnöistä.
Tässä kohdin elinkeino-orientoitunut lukija joutuu pettymään. Ilmakitaraturismi on sen verran pienimuotoista, että sen tuoma hyöty näkyy lähinnä imagopuolella. Kisoja järjestävä Oulun musiikkivideofestivaalit ry:kään ei ole mikään sampo, sillä yhdistyksenä se ei saa tuottaa taloudellista etua jäsenilleen.
Kyllösen mukaan tuloja kertyy "sen verran, että pärjätään". "Enemmänkin voisi tulla. Kisojen henki on kuitenkin kallisarvoisempi juttu. Tätä ei voi lähteä tekemään euronkuvat silmissä."
Niinpä niin: jos ajattelee, että ilmakitaralla on vain välinearvoa, voi koko touhu näyttää turhanaikaiselta -- ellei sitten ole rauhanaktivisti. Mutta voisiko lajilla olla itseisarvoa, noin niin kuin ilmaisumuotona? Toisin sanoen, onko se taidetta?
Ensiksi epäilyksen sana. Vuoden 1997 kisat voittaneelle Ville Paakkarille ilmakitarointi oli enemmän vitsi kuin itseilmaisua, ja kymmenkesäinen mestari vaihtoikin fyysiseen soittimeen. Nyt hänellä on oma metallibändi ja "vähän eri meininki, kun pääsee oikealla kitaralla soittamaan".
Soittoharrastus olisi todennäköisesti alkanut ilman MM-kisojakin. Silti Paakkari ei täysin kiistä lajin arvoa.
"Kaipa se on jonkinnäköistä energian purkamista. Siinä voi päästää sisäisen rokkitähden irti -- kaikillahan ei ole mahdollisuutta päästä lavoille esiintymään." Dan Cranen näkemys on huomattavasti ylevämpi. "Ilmakitarassa ilmenee kehon atavistinen tarve tuoda fyysisyys mukaan musiikkiin, pitkälti samoin kuin tanssissa", hän hehkuttaa, mutta toteaa samaan hengenvetoon, että usein ilmakitarointi ilmentää ainoastaan vahvaa juopumustilaa.
"Hyvin harvat ilmakitaristit tekevät lajista taidetta. Mutta silloin kun niin tapahtuu, jälki on kaunista."
Ja kuten muissakin taiteissa, myös ilmakitarassa esiintyy muotokielen puhdasoppisuutta vatvovia puritaaneja. MM-kisojen alkuvuosina jopa pohdittiin, pitäisikö kilpailu jakaa perinteiseen ja vapaaseen tyyliin. "Joku taidetanssija oli tosi hyvä ilmaisussaan, mutta englantilaiset ilmakitaristit valittivat, ettei hänellä ole instrumentti riittävästi hallussa", Jukka Takalo kertoo.
Onneksi jako ei toteutunut, ja pirstaloitumiselta välttynyt ilmaisumuoto saattoi laajentua muun muassa pukeutumiseen. Eli kuten Takalo sanoo:
"Jokainen luo vielä omaa genreään. Laji ei ole niin pitkällä, että kehitys olisi umpeutunut."
Kommentoi