Mediassa on kevään mittaan käyty keskustelua siitä, mikä voisi olla hyvä lääke seurakunnasta vieraantuneiden ihmisten saattamiseksi takaisin kirkon helmaan. Äänenpainoja on monia, mutta karkeasti ne voidaan jakaa kahteen päälinjaan: niihin, jotka kannattavat opin ja julistuksen terävöittämistä sekä niihin, jotka kannattavat kokemuksellisuuden, mystiikan, hiljaisuuden ja eettisen painotuksen lisäämistä.
Keskustelu ei ole uusi. Perinteisesti kristillisessä teologiassa on ollut kaksi uomaa: teologia viisautena (sapientia) ja teologia ”varmana tietona” (scientia). Scientia eli tiedollinen painotus on vallinnut keskiajalta lähtien.
Luterilainen tulkinta painottaa, että usko syntyy kuulemisesta. Käsite ”sanan kirkko” viittaakin yhtäältä opetetun ja julistetun sanan vahvaan asemaan jumalanpalveluselämässä ja kirkollisissa toimituksissa. Painotus on ollut sanan selittämisessä ja opetuksessa.
Sanan lisäksi sakramentit armonvälineinä ovat tärkeitä. Sakramentin luonteeseen liittyy aina mysteeri, salaisuus. Sana yhdistyy näkyvään aineeseen ja ihmisjärjelle käsittämättömällä tavalla se vaikuttaa armon välineenä.
Viime aikoina on alettu kysyä, mikä merkitys kristinopin ja raamatun tuntemuksella on uskonyhteisöön kuulumisen näkökulmasta?
Pitäisikö tiedollisen aineksen tuntua niin syvällä, että jäsenyys kiinnostaisi?
Erityisesti on herätty pohtimaan, miksi rippikouluiän jälkeen erotaan kirkosta vilkkaasti, vaikka juuri tämä ikäluokka on saanut tietoa ja opetusta kristinopin keskeisistä asioista. Moni on jatkanut seurakuntayhteyttä isoskoulutuksen merkeissä.
On aiheellista pohtia, eikö scientia-tieto, koulutus ja oppisisältö olekaan se, mikä pitää uskonyhteisön jäsenenä? Eikö pedagoginen, koulutuksellinen näkökulma kanna?
Platonismin perintönä hellitty dualismi - hengen ja ruumiin erottaminen - on alkanut saada yhä näkyvämpää ja tuntuvampaa kritiikkiä. Tämä näkyy monissa kirkon keskeisissä toiminnoissa.
Ensinnäkin: messu eli ehtoollisjumalanpalvelus on syrjäyttänyt sanajumalanpalvelukset monin paikoin. Tämän voisi tulkita siten, että sananselityksen lisäksi – tai sen kustannuksella – uskon mysteeriluonne korostuu, kun ehtoollisteologia vahvistuu.
Rippikouluopetuksessa on siirrytty kokonaisvaltaisempiin menetelmiin. Erilaiset oppijat huomioidaan ryhmissä ja menetelminä perinteisen frontaaliopetuksen lisäksi on muutakin.
Nuoren kysymyksille, olemiselle ja levolle annetaan tilaa ulkoa opettelun sijaan. Pelkän opin kuulustelun sijaan eettinen näkökulma painottuu.
Kirkolliset toimitukset sisältävät runsaasti symbolisia ja kehollisia elementtejä. Kastetilaisuudessa pappi voi ottaa lapsen syliinsä ja kastettava voidaan pukea vasta kasteen jälkeen valkoiseen pukuun.
Perinteisen hautaansiunaamispuheen sijaan voi olla raamattumeditaatio ja mietiskelyä. Hautaan Hiekkaristi voidaan piirtää lapion sijaan kämmenellä. Symbolien sanaton puhe kuuluu usein ääneen lausuttuja sanoja kirkkaammin.
Retriittitoiminnassa on pitkään pidetty esillä sitä tosiasiaa, että hengellisyys koskettaa kokonaista ihmisyyttä, järjellisestä pohdinnasta lihalliseen ruumiiseemme asti. Hiljaisuus on melun ja visuaalisen möykän turruttamalle ihmiselle usein yhtä aikaa hellä ja hämmentävä, kokonaisvaltainen elämys.
Muita esimerkkejä kokonaisvaltaisesta, viisausteologisista lähtökohdista nousevista lähestymistavoista ovat ruumiillinen rukous, tanssi, tietoisen läsnäolon eli mindfulness-harjoitukset ja meditaatio.
Opillisuutta ja älyllisten oppirakennelmien omaksumista korostava koulukunta voi pitää näitä menetelmiä opillisuutta vähentävinä ja jopa harhaoppisina. Tällöin kuitenkin unohdetaan se maaperä, jossa kristinusko syntyi.
Kristinusko syntyi hyvin ruumismyönteisessä kulttuurissa, jossa ei eroteltu henkeä, sielua ja ruumista. Vasta hellenistinen kulttuuri määritteli ihmiskäsityksen uudelleen dualistisen hengen mukaiseksi. Tällä määrittelyllä oli kauaskantoiset seuraukset.
Kysymys opillisuuden tai kokemuksellisuuden ensisijaisuudesta palautuu kysymykseen: miten lopulta tiedämme? Mikä on tietämisessä ensisijaista? Vastaus riippuu varmasti tietäjästä ja kokijasta. Entä onko usko tietoa vai tunnetta?
Kirkkoherra, retriitinohjaaja Lauri Maarala kuvaa oivaltavasti yhtä keskeistä tietämisen tapaa: ”Kaikki se, mitä me koemme Jumalasta, tapahtuu kehossa. Ei meillä ole mitään muutakaan Jumalan kohtaamisen paikkaa.”
Myös brasilialaisen ekoteologin, Ivone Gebaran mukaan tietäminen on kokonaisvaltaista ja ruumiillista. Gebara korostaa, että ruumiillamme on paljon tekemistä sen kanssa, mitä tiedämme maailmasta ja miten toimimme maailmassa.
Niin sanottu viisausteologinen lähestymistapa voisi olla silta kahden ääripään, kokemuksellisuutta ja opillisuutta korostavan tulokulman välillä. Viisausteologia alleviivaa kokonaisvaltaista tietämistä, jossa yhdistyvät järki ja tunne, ruumiillinen tietäminen, eettinen vastuu ja vastuullisesta luontoyhteydestä nouseva viisaus.
Viisausteologia avaa tietä nykyistä kokonaisvaltaisemmalle todellisuuskäsitykselle. Sen myötä oppi ja kokemus tulevat lihaksi ja näkyväksi käytännössä, käsin kosketeltavassa maailmassa.
Kirjoittaja on filosofian tohtori, joka toimii Karjasillan kappalaisena.
Kommentit