Kansantaloutemme tilanne on vakavampi kuin kehdataan tunnustaa. Vanhana ongelmana on nopeasti ikääntyvä väestö ja julkisen sektorin uudistamisen hitaus. Uusi ongelma on kasvun lähteiden puuttuminen sekä näköalattomuus rakenteita uudistettaessa. Kansainvälistä politiikkaa hallitsee eurokriisin, globaalin taantuman ja lisääntyvän sääntelyn uhka.
Toisaalta julkisten talouksien velkaantuminen, toisaalta löysän rahapolitiikan ja EKP:n epätavallisten operaatioiden mahdollistama inflaation uhka ovat esillä. Kriisi ei ole purkanut globaaleja epätasapainon lähteitä, joten tulevaisuus on edelleen vaikea.
Hallitusohjelmassa on sovittu kaikille mukana oleville puolueille omia ”kannustimia”. Täkyjen lisäksi pitäisi tehdä myös vakiintuneen kannattajakunnan näkökulmasta vaikeita ratkaisuja. Niihin vain ei tahdo rohkeus riittää.
Poliittinen oppositio on ollut täysin hampaaton. Poliittista johtajuutta on etsitty kissojen ja koirien kanssa – siinä onnistumatta. Poliittisessa päätöksenteossa asiantuntemus talouden kysymyksissä on pikemminkin heikkenemässä kuin vahvistumassa. Asioita päätetään enemmän mielikuvien perusteella kuin hyvällä harkinnalla. Monia talouden perusmekanismejakaan ei tunneta riittävästi, mikä synnyttää epäluuloisia asenteita.
Yksi mielikuva liittyy kansantalouden kasvuun. Kasvu ei ole Suomelle valinta. Se on välttämättömyys. Vanhan sananlaskun mukaan velka on veli otettaessa, veljenpoika maksettaessa. Julkista velkaamme ei makseta millään muulla kuin kasvulla. Sitä ei yksikään instituutio – julkisen vallan toimijoista puhumattakaan – luo, vaan kasvu syntyy aina viime kädessä yksilöistä: heidän työstään, yrittäjyydestään ja valinnoistaan.
Pelkkä tuottavuuden kasvu ei meitä pelasta. Työikäisen väestön suhteellisen määrän pienentyessä lähivuosina dramaattisesti, meidän on sekä kannustettava että patistettava ihmiset tekemään enemmän töitä.
Työn tarjontaa on nostettava pikaisesti. Kaikki terveet, työikäiset suomalaiset sekä aimo joukko ahkeria ja yritteliäitä maahanmuuttajia on saatava yksityisen sektorin töihin ja kakkua kasvattamaan.
Ihmisiä on kannustettava yrittäjyyteen. Avotaloudessa vain yksityisen sektorin yrittäjyys luo aidosti lisää kasvua. Sitä parempi, jos ostajat yksityisen aktiviteetin hedelmille löytyvät ulkomailta eli maahan saadaan vientituloja. Tästä näkökulmasta Suomen vaihtotaseen romahtaminen ensimmäistä kertaa vuosiin miinusmerkkiseksi on todella vakavaa. On muistettava, että viime kädessä koko julkinen sektori rahoitetaan yksityiseltä sektorilta perittävillä verotuloilla.
Kasvu ei yksin riitä, vaan hyvinvointiyhtälön ratkaisemiseksi vaaditaan myös julkisten menojen tiukkaa kurinpalautusta. Monet kansainväliset tutkimukset ovat osoittaneet, että julkisten menojen leikkauksilla on historiallisessa tarkastelussa ollut yhteys suurempaan kasvuun. Veronkiristykset sen sijaan vaimentavat kasvua.
Selvää toki on, ettei hokkuspokkus-kertaratkaisuja talouden suuriin kysymyksiin ole. Askelten oikeaan suuntaan on kuitenkin oltava riittävän isoja ja rohkeita. Hyviä, mutta liian pieniä liikkeitä on turha tehdä. Haasteiden ollessa suuria ne jäävät näpertelyksi.
Suomen kansantalouden uutta tarinaa rakennetaan maailmaan, jossa pitkältä nousukaudelta on ajauduttu todennäköisesti pitkään, hitaan kasvun aikaan. Taantuman riski on todellinen. Pelastajaa jostain yksittäisestä yrityksestä tai ilmiöstä on turha odottaa. Rovio ei ole uusi Nokia, vaikka kuinka haluaisimme.
Nousukaudella porskutti individualismi. Taantumaan ajauduttiin globaalin finanssikriisin siivittämänä. Vaikkei suomalainen finanssiala ollut tässä kriisissä syyllisenä, siltä edellytetään entistäkin vastuullisempaa agendaa. Se pitää sisällään myös yhteisvastuullisuuden Suomen tulevaisuudesta.
Onko ikääntyvällä Suomella julkisen talouden kestävyysongelmineen edes varaa rakentaa individualismin varaan?
Yhteisen hyvän maksimoimiseksi ja kaikkein heikoimmassa asemassa olevien suomalaisten auttamiseksi hyvinvoivien ihmisten on otettava aiempaa sukupolvea suurempi vastuu esimerkiksi omasta vanhuusajan turvastaan. Jo nyt 85 vuotta täyttäneiden terveydenhuoltoon ja pitkäaikaishoitoon käytetään vuosittain enemmän rahaa kuin heidän eläkkeisiinsä.
Suomalaisille on kertynyt sotien jälkeisenä aikana merkittävästi varallisuutta ja tämän varallisuuden nettoarvo kohdistuu pääasiassa vanhimpiin ikäluokkiin. Samojen ikäluokkien palveluntarve purkautuu tällä hetkellä pääosin julkiseen kulutukseen, jota joudutaan rahoittamaan sekä kansantalouden velanotolla että aktiivi-ikäisten veroasteen nostamisella. Kansantalouden kannalta olisi kohtuullista, että ikääntyneiden omaisuutta voisi hyödyntää heidän oman hyvinvointinsa rahoittamiseen. Tämän pitäisi tietysti tapahtua vapaaehtoisesti.
Nyt on täysin väärä aika lähteä leikkaamaan kannusteita kansalaisten omaehtoiselta varautumiselta. Näyttää siltä, etteivät hallitut muutokset julkisessa palvelujärjestelmässämme tule onnistumaan. Eläkeläiset joutuvat lähes varmasti maksamaan tulevaisuudessa yhä suurempia julkisen palvelun asiakasmaksuja sekä turvautumaan nykyistä enemmän yksityisten palveluiden käyttöön.
On hyödyllistä kannustaa kansalaisia siirtämään omia tulojaan aikaan, jolloin palvelujen tarve on suurin. Tämä parantaa julkisen talouden kestävyyttä ja omalta osaltaan varmistaa hyvinvointiyhteiskunnan säilymisen myös tuleville sukupolville.
Kirjoittaja on Finanssialan Keskusliiton toimitusjohtaja.