Kun eduskunta on hyväksynyt valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon, niitä ongelmia ei sitten seuraavan neljän vuoden aikana tarvitse ajatella. Jos kuitenkin joutuu puhumaan jostakin ulkopolitiikan asiasta, riittää kun toistaa kuuluvalla äänellä selontekoon siitä kirjoitetun ritirimssan.
Useimmat presidenttiehdokkaat ovat vaalipaneeleissa poikenneet tästä vakiintuneesta menettelystä vaikenemalla Natosta aina kun vaan voi. Se on kummallista siksi, että Nato-suhde kuuluu presidentin valtaoikeuksien keskeisimpiin kysymyksiin. Ja erityisen kummallista siksi, että juuri se asia nousee takuuvarmasti nyt valittavan presidentin pöydälle ainakin valmisteltavaksi, ehkä päätettäväksikin, varsinkin jos hän istuu kaksi kautta.
Presidenttipaneelien alkuvaiheessa kaikki ne ehdokkaat, jotka sanoivat edes jotakin Natosta, sanoivat "ei". Ja sen jälkeen he syyttivät Natosta vaienneita kilpailijoitaan siitä, että hiljaa oleminen tarkoittaa "salaa kyllä", ja paheksuivat sitä ankarasti.
Tällä hetkellä voimassa olevan turvallisuusselonteon totuus Natosta kuuluu näin: "On olemassa jatkossakin vahvoja perusteita harkita Suomen Nato-jäsenyyttä."
Selonteko toteaa, että jäsenyys vahvistaisi Suomen turvallisuutta, olisi yhteensopiva Suomen ja unionin ulko- ja turvallisuuspoliittisten tavoitteiden kanssa ja parantaisi Suomen puolustuskykyä.
Jäsenyys ei estäisi Suomea päättämästä omista puolustusperiaatteistaan. Jäsenyyden oloissa Suomi ratkaisisi itse Nato-operaatioihin osallistumisensa tai pois jäämisensä, kuten nykyisinkin.
Turvallisuusselonteko ei siis anna kovin pelottavaa kuvausta Natosta. Siitä ei myöskään ole perusteita sille, että Nato-jäsenyyden vastustajat alkavat saada näppylöitä jos joku suhtautuu myönteisesti tai edes jotenkuten harkiten Nato-jäsenyyteen.
Turvallisuusselonteon Nato-kanta ei ole "ei" vaan "ehkä sittenkin".
Siksi erityisesti juuri presidenttiehdokkaiden pitäisi nyt ääneen miettiä sitä, millaisia asioita he tuolla ehkä-alueella ottaisivat presidenttikaudellaan huomioon Nato-pohdinnassa, ja millä asteikolla haluaisivat punnita niitä.
Sauli Niinistö on sentään sanonut Natosta edes jotakin. Hän puhuu presidentin vastuualueen keskeisestä sektorista, josta vaikeneminen vaalitilanteessa olisi moraalitonta.
Se on merkittävää siviilirohkeutta, sillä nykyisessä turvallisuuspoliittisen kuurupiilon asetelmassa se on myös valtava riski. Moni voi syyttää häntä isänmaan myymisestä, mutta toisinkin voi käydä. Hän saattaa yhtä hyvin saada maineen miehenä, joka asettaa älyllisen vastuuntunnon laskelmoinnin edelle.
Pohjimmiltaan Niinistönkin kannassa on silti taktinen sivumaku. Hän sanoo, että kysymys Nato-jäsenyydestä voi tulla vastaan, jos eurooppalainen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka ei pysty tarjoamaan Suomelle riittävää vakautta. Logiikka on aivan oikea, mutta sen sisältö jää pimentoon.
Jo nyt tiedetään, että unionin yhteisen turvallisuuspolitiikan ja puolustuksen tie on umpiperä. Eurooppalaisten valtioiden ulkopoliittinen tuki ja sotilaallinen turvatakuu eivät voi tulla muuten kuin Naton kautta.
Noin 95 prosenttia unionin piirissä elävistä eurooppalaisista asuu Nato-maissa. Heillä on jo tuki ja takuu. Miksi he antaisivat ja kustantaisivat Nato-takuut Naton ulkopuoliselle viiden prosentin suuruiselle vapaamatkustajien joukolle? Varsinkin kun ovi on auki ja Natoon voi liittyä koska tahansa.
Eurooppalaisen turvallisuuspolitiikan ja puolustuksen tie on tukossa jo nyt. Niinistö jättää tämän taktisista syistä sanomatta. Se on vaalitilanteessa ymmärrettävää. Jo näinkin hänellä olisi täysi toimintavapaus kun presidentti pohtii Nato-asiaa yhteistoiminnassa hallituksen kanssa.
Jos kansa valitsee Natoa umpiluisesti vastustavan ehdokkaan, se lukitsisi tilanteen niin, että presidentillä ei olisi kansan valtakirjaa käyttää järkeä tehtävänsä kaikkein keskeisimpiin kuluvalla alueella. Olisi typerää ja vaarallista rajoittaa presidentin mahdollisuuksia älylliseen toimintaan.
Useimmat taitavat edelleen ajatella Venäjää kun puhutaan Natosta. Paasikiven perintö on painunut suomalaisen sielun syvyyksiin. Sen ydin ei kuitenkaan ole se, että aina tehdään niin kuin Venäjä käskee, vaan se, että tehdään niin kuin Suomen etu vaatii.
Paasikiven presidenttiaikaan Venäjä oli Neuvostoliitto. Silloin Suomi oli niin heikko ja yksin, ettei voinut kaikessa toteuttaa omaa tahtoaan. Neuvostoliiton tahdon huomioiminen monessa asiassa oli Suomen etu.
Nyt Venäjä alkaa taas näyttää yhä enemmän samalta kuin Neuvostoliitto, mutta yhdessä suhteessa se on erilainen. Sillä ei ole enää yya-sopimusta, stalinistis-brezneviläistä kommunistipuoluetta eikä muita pelotteita, joilla se piti Suomea pihdeissään.
Samoin kuin Venäjä, Suomikin on nyt erilainen kuin Neuvostoliiton aikaan. Suomi on taloudellisesti vahva, poliittisesti vakaa, kulttuuriltaan elinvoimainen, sillä on omaa puolustuskykyä eikä se ole yksin. Näissäkin oloissa on tietysti hyvä tietää ja ottaa huomioon, mitä mieltä Venäjä on Suomen asioista, esimerkiksi Nato-jäsenyydestä.
Mutta yhdessä asiassa nyt eletään toista maailmaa kuin Neuvostoliiton aikana. Venäjä ei ole Suomen holhoojavaltio. Suomi päättää kaikista itseään koskevista asioista, ja varsinkin Nato-jäsenyydestä.
Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, joka toimii vapaana tutkijana ja kolumnistina.