Yhdysvalloissa ja Euroopassa vaikuttavat nyt paljolti yhteneväiset, liberalismia vastustavat poliittiset trendit. Sisäänpäin kääntyvä nationalismi, rasismi ja vapaakaupan vastustus ovat vahvistuneet ja tulleet osaksi politiikkaa Atlantin molemmin puolin. Nämä trendit voivat tuhota sekä EU:n että liberaalin demokratian.
Yhdysvaltojen uusi arvaamattomuus aiheuttaa päänvaivaa myös Natolle. Euroopan turvallisuus on ollut toisesta maailmasodasta lähtien vahvasti riippuvainen Yhdysvalloista. Viime vuosina on puhuttu paljon siitä, että eurooppalaisten on otettava enemmän vastuuta omasta turvallisuudestaan. Nyt jos koskaan asia on syytä ottaa vakavasti.
Yhdysvallat on saamassa presidentin, jonka puheet ovat viitanneet sekä isolationismiin ja militarismiin. Donald Trump on luvannut laittaa rajat kiinni ja suojella Yhdysvaltain taloutta vapaakaupalta. Hän on myös sanonut panostavansa armeijan vahvistamiseen. Emme tiedä, mihin hän olisi valmis armeijaansa käyttämään – ei välttämättä Euroopan puolustamiseen.
Trumpin voitto herättää itäisessä Euroopassa vastaavaa kauhua kuin Neuvostoliiton pelastamista yrittänyt Gennadi Janajevin juntta elokuussa 1991. Elämme yhtä käänteentekeviä aikoja kuin silloin. Toisin kuin Janajev, Trump ei kuitenkaan katoa muutamassa päivässä.
Eurooppalaiset varmasti yrittävät edelleen säilyttää Yhdysvaltain sitoutumisen Natoon ja Euroopan puolustukseen, mutta epävarmuus lisääntyy. Tämä saattaa toimia houkutuksena Venäjälle, joka pyrkii vahvistamaan omaa suurvalta-asemaansa ja vaikutusvaltaansa lähialueillaan. Tilanne on uhkaava etenkin Ukrainalle, joka pelkää joutuvansa reaalipolitiikan paluun ensimmäiseksi uhriksi. Myös muiden Venäjän naapurimaiden, mukaan lukien Suomen, haavoittuvuus kasvaa.
Euroopan maat eivät pysty yksinään huolehtimaan turvallisuudestaan – tämä EU-puheiden kulunut hokema on tosiasia, jota emme pääse pakoon. Puolustusyhteistyön vahvistaminen EU:n piirissä saa nyt toivottavasti lisää pontta. EU kuitenkin vain täydentää, eikä korvaa jäsenmaidensa kansallista tai Naton turvaamaa puolustusta.
Viime kuukausina EU:ssa käyty keskustelu puolustusyhteistyön kehittämisestä on tuonut selvästi esille sen, että eteenpäin päästään vain pienin askelin. EU:n operaatioiden yhteisen päämajan luominen tuntuu olevan monelle jäsenmaalle liian iso harppaus, puhumattakaan yhteisestä armeijasta. Riippuvuus Yhdysvalloista pysyy vahvana pitkälle tulevaisuuteen myös siinä tapauksessa, jos EU-puolustus alkaa edetä odotettua nopeammin.
Voimme vain toivoa, että Trumpin valtaannousu pakottaa Euroopan ryhdistäytymään. Suuri kysymysmerkki on, pystyvätkö Euroopan valtiot ryhdistäytymään yhdessä. Trumpin voittoa juhlivat ympäri Eurooppaa ne poliittiset voimat, jotka vastustavat EU:ta, alkaen Ranskan kansallisrintaman Marine Le Penistä aina Viron kansalliskonservatiiviseen EKRE-puolueeseen. Mikäli EU hajoaa, jäljelle jäisi eripurainen joukko pieniä kansallisvaltioita ja todennäköisesti hallitsematon laskukierre.
Myönnettävä on, että EU:n liberaali eliitti vaikuttaa tekopyhältä ja on etääntynyt huomattavasta osasta kansalaisia. Eurooppalaiset arvot ja ihmisoikeusnormit eivät paljoa paina, kun EU tekee kaikkensa pysäyttääkseen pakolaisten tulon Eurooppaan. Vapaakauppasopimukset ovat vastatuulessa, vaikka EU:n ja Kanadan Ceta-sopimus saatiinkin pienen Vallonia-jännitysnäytelmän jälkeen allekirjoitettua.
Trumpin arvellaan pysäyttävän TTIP-sopimuksen. Toisaalta EU-komission esitykset, joilla yritetään suojella eurooppalaisia maailmankaupan kielteisiltä vaikutuksilta, ovat edenneet takkuisasti.
Ja lopuksi: läntisten yhteiskuntien ongelmista ei kannata syyttää ulkopuolisia. Venäjä on ollut taipuvainen näkemään jokaisen sille kielteisen kehityksen taustalla Yhdysvaltojen ja etenkin sen turvallisuuspalvelun CIA:n salajuonen. Se heijastanee Venäjän omia toimintatapoja, muttei tee turvallisuuspalveluista kaikkivoipaisia.
Toki Venäjä pyrkii aktiivisesti luomaan jakolinjoja Eurooppaan, horjuttamaan läntistä demokratiaa ja tukemaan populisteja. Se hyödyntää ja pystyy toisinaan voimistamaan EU:n ja länsimaiden sisäisiä heikkouksia, muttei aiheuta niitä.
Angela Merkel ilmaisi tällä viikolla huolensa Venäjän informaatiovaikuttamisesta ja kyberhyökkäyksistä, joilla saattaa olla vaikutusta Saksan ensi vuoden liittopäivävaaleihin.
Euroopan kykyä suojautua tällaisia vaikutusyrityksiä vastaan pitää vahvistaa. Tämä on paljolti eurooppalaisista itsestä kiinni. Ei-sotilaallinen turvallisuus ei ole vastaavalla tavalla riippuvainen Yhdysvalloista kuin sotilaallinen.
Tulevan vuoden aikana selvinnee, saiko Eurooppa tällä viikolla potkun, joka lisää hajaannusta vai suoristaa rivejä. Onnenpotku se ei ainakaan ollut.
Kirjoittaja Kristi Raik on vanhempi tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.
Kolumni