Mainos

Tasavallan presidenttien tyylilajit

Vieras  2.3.2012 | Jukka Tarkka Muuta tekstin kokoa -+

Presidentin vaihdos tuntuu aina siltä, että historian lehti kääntyy ja alkaa uusi aika. Kun Mauno Koivisto aloitti ensimmäisen presidenttikautensa kolmekymmentä vuotta sitten, sitä ajateltiin Kekkosen tasavallan lopuksi ja odotettiin vapaita tuulia.

Parlamentaaristen pelisääntöjen noudattaminen ryhdistyi, ja henkilökohtainen kiusanteko poliittisin perustein alkoi vähetä, mutta kovin dramaattista muutosta ei tapahtunut. Vihjeitä Kremlin tahdosta kuunneltiin herkällä korvalla ja niitä arvailtiin jos mitään ei kuulunut.

Koivisto piti yllä KGB-yhteyttään vielä pari vuotta presidenttinäkin. Joku keskustalainen taisi vanhasta tottumuksesta käydä Tehtaankadulla hakemassa opastusta hallitusneuvotteluihin. Koivisto itsekin näyttää varmuuden vuoksi tarkistaneen Neuvostoliiton suhtautumisen ennen kuin otti kokoomuksen hallitukseen.

Tutkijayhteisön ja lehdistön huimapäät alkoivat kuitenkin vähitellen käyttäytyä kuten länsimaissa yleensä. He alkoivat selvittää, mitä yya-sopimus tarkoittaa jos ei välitetä sen raadollisuuden peitteeksi kehitetystä ystävyyden ja luottamuksen liturgiasta vaan katsotaan silmä kylmänä, mitä siinä lukee.

Siitä hyvästä nämä ennustajaeukot ja sopulit saivat korkean tason moitteet, mutta se ei haitannut ajatuksen lentoa. Suomettumisen purkautuminen alkoi tutkijayhteisössä ja lehdistössä ennen kuin presidentinlinnassa.

Koiviston ensimmäinen kausi poikkesi Kekkosen ajasta eniten siinä, että presidentti ei johtanut vaan antoi asioiden ajautua ratkaisuihin. Toisen kautensa alkupuolella hän kuitenkin harppasi kertarykäyksellä valtiomiesluokan huipulle.

Pariisin rauhansopimuksen yksipuolinen tulkinta ja yya-sopimuksen uhkaavimpien artikloiden nollaaminen 1990 osoitti Koiviston rohkeutta luottaa terveen järjen voimaan yli turvallisuuspoliittisen liturgiahössötyksen. Kekkonenkaan ei tehnyt sitä niin räväkästi kuin hän.

Martti Ahtisaari tuli poliittisen eliitin ulkopuolelta. Hänen poikkeuksellinen polkunsa presidentiksi herätti aluksi toiveita suurista uudistuksista, vaikka oli vaikea määritellä, mitä ne oikeastaan olisivat voineet olla.

Kokematon presidentti linnoittautui vaatimaan EU-politiikan johtovaltaa, vaikka perustuslaki kielsi sen, eikä presidentillä ole siihen tarvittavaa valmistelukoneistoa. Aloitteleva pääministeri Paavo Lipponen myötäili, koska maan tavan mukaan presidentille pitää olla kiltti. Ahtisaari oli hyvin keskinkertainen presidentti. Ennen sitä elämänsä vaihetta hän oli loistava virkamies. Parhaimmillaan hän on kuitenkin ollut presidenttikautensa jälkeen, suorastaan häikäisevä voimahahmo.

Tarja Halosen presidenttiyden tuntuvin piirre oli tietysti se, että hän on nainen. Lasikaton sortuminen oli yhteiskunnallisesti merkittävä tapaus, mutta muuta kovin suurta ei sitten tapahtunutkaan. Presidenttiä arvioidaan sen mukaan, mitä hän tekee, eikä sen mukaan, mitä hän on.

Halosen tyyli oli samaa tekoa kuin Ahtisaaren, paitsi että pakkomielle presidentin EU-vallasta hallitsi yhä voimakkaammin. Uuden perustuslain selväkielisyys ei saanut Halosta taipumaan vaan jumiutti hänet vanhan toistamiseen.

Hänet sokaisi edeltäjän antama huono esimerkki ja yli kymmenen vuotta jatkunut pääministerien ja hallitusten pelokkuus korkean instituutioin edessä. Ministereillä ei ollut kanttia lukea presidentille perustuslakia. Halonen kävi henkilökohtaista valtataistelua ja kärsi lopulta vakavan arvovaltatappion. Se oli hänen presidenttikautensa näkyvin kielteinen tapaus, joka jää historiaan.

Ahtisaaren väistelevä passiivisuus Nato-kysymyksessä muuntautui Halosen aikana nalkuttavaksi muutosvastarinnaksi, jossa nykypäivässä läsnä olevat asiat hautautuivat sen alle, mikä entisessä maailmassa oli oikein ja viisasta.

Halosen presidenttiyteen tuoma lisä oli näyttävä aktiivisuus globaalisti ja yleisinhimillisesti hyvissä asioissa. Kukaan ei voi järkiperustein vastustaa hänen tätä valintaansa, muta kansallisen innostuksen hurmaa sillä ei synny.

Sauli Niinistön presidenttipersoonallisuuteen kiinnitettyjä odotuksia kannattaa arvioida näiden historiallisten ennakkotapausten perusteella. Kovin dramaattisia muutoksia ei ehkä nähdä.

Kansliahenkilöstön valinnat viittaavat siihen, että hän ei aio haikailla menetettyjen valtaoikeuksien perään vaan keskittyy siihen valtaan, joka on kirjoitettu perustuslakiin. Se on hyvä paitsi siksi, että laki ei anna muuta mahdollisuutta, myös siksi, että presidentin turvallisuuspoliittinen valta ei ole mitään kiiltokuvakeisarin koristeellisuutta. Mutta mitään Kekkosen valtaa se ei myöskään ole.

Vanha perustuslaki sanoi, että presidentti johtaa ulkopolitiikkaa. Uuden mukaan hän johtaa sitä yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Toimijoita oli ennen yksi, nyt kaksi. Parhaimmillaan tämä voisi lisätä asia-argumenttien painoarvoa ja vähentää auktoriteettiin perustuvaa fraseologista patsastelua. Jos reaalipoliittisesti aktiivin presidentin ja parlamentaarisesti vastuullisen hallituksen dialogi alkaa toimia, se olisi uutta lupaavan tien alku.

Mielenkiintoisin Niinistön ominaisuus on hänen arvaamaton itsenäisyytensä. Tietysti siitä voi koitua ongelmiakin, mutta se voi myös olla valmiutta harkita uusia asioita älykkäästi eikä selkäytimellä. Sellaisesta dynaamisuudesta on viime aikoina ollut puutetta.

Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, joka toimii vapaana tutkijana ja kolumnistina.

Lähetä kuva, video tai juttuvinkki viestinä puhelimellasi numeroon 13222 tai käytä lomaketta.

Mainos

Kommentit

1/1 kommentti

Ei kumarreta Kiinaankaan
2.3.2012 08:11

Niinistö suunnannee entistä enemmän katseen Kiinaan ja yleensä nouseviin talouksiin, joiden poliittinenkin painoarvo kohoaa ajan mittaan. Näin hän tekee välttämättömyydestä hyveen. Toivottavati hän ei kuitenkaan kumarra noihinkaan suuntiin turhan syvään.


Mainos
Mainos
Mainos
Uusimmat » | Vieras Down Up
Mainos
stats-image
Takaisin ylös