Kirjoittaja on osastopäällikkö
Suomen Pankissa.
Vuoden 2008 finanssikriisille on tarjottu useita selityksiä.
Yleensä yksinkertaiset selitykset, kuten pankinjohtajien ahneus, huono säätely tai alhaiset korot, menevät kaupaksi parhaiten. Monimutkaiset selitykset eivät oikein tahdo mennä perille.
Monen on vaikea ymmärtää esimerkiksi se, miksi kiinalaisten säästöylijäämät ovat edesauttaneet amerikkalaisten kotitalouksien ylivelkaantumista. Silti väitteessä on paljon perää.
Viimeisin tulokas selitysten joukkoon on taloudellisen epätasa-arvon lisääntyminen.
Tuloerojen kasvua pidetään yhtenä syynä finanssikriisille. Keskustelun sysäsi käyntiin Chicagon yliopiston taloustieteen professori, intialaissyntyinen Raghuram Rajan viime vuonna ilmestyneessä finanssikriisiä käsittelevässä kirjassaan Fault Lines.
Lokakuussa kirja sai talouslehti Financial Timesin myöntämän vuoden business-kirjapalkinnon.
Tosiasia on, että varsinkin Yhdysvalloissa tuloerot ovat parin viime vuosikymmenen aikana huomattavasti kasvaneet. Suurituloisimpien - 10 prosenttia tulonsaajista - reaaliansiot kolminkertaistuivat 1980-luvun puolivälistä 2000-luvun puoliväliin tultaessa.
Samaan aikaan keskituloisten reaaliansiot polkivat paikallaan ja alimman kymmenyksen laskivat reaalisesti.
Rajanin mukaan syy tuloerojen kasvuun on siinä, että koulutus ei Yhdysvalloissa ole pysynyt kehityksen mukana. Sen seurauksena korkeasti koulutetuista on ollut pulaa ja matalasti koulutettua työvoimaa on ollut tarjolla liiankin kanssa.
Tuloerojen kasvu ei näy samalla tavalla kulutuserojen kasvuna. Pieni- ja keskituloisten kotitalouksien kulutus jatkoi reipasta kasvuaan aina finanssikriisin puhkeamiseen asti. Kulutuksen kasvu rahoitettiin pääosin velkaantumalla.
Kansalaisten tyytyväisyys riippuu enemmän kulutusmahdollisuuksista kuin tuloista. Siksi velkavetoisella kulutuksella on Yhdysvalloissa ollut vankka poliittinen tuki. Omistusasumista haluttiin laajentaa väestöryhmiin, joilla aikaisemmin ei ollut siihen varaa.
Asuntojen hankkiminen loi samalla kysyntää kalusteille ja erilaisille koneille ja laitteille. Keskituloiset puolestaan nostivat omaa kulutustaan ottamalla asuntojen arvonnousua vastaan koko ajan lisää velkaa.
Näin samalla tuettiin taloudellista kasvua ja korkeaa työllisyyttä.
Rajanin mukaan rohkaisu velkaantumiseen oli helppo ja lyhyellä aikavälillä myös halpa tapa pitää kotitaloudet tyytyväisinä. Panostaminen koulutukseen olisi hillinnyt tuloerojen kasvua, mutta se olisi ollut poliittisesti paljon vaikeampi ja enemmän aikaa vievä tie.
Keskustelu taloudellisen epätasa-arvon ja finanssikriisin välisestä yhteydestä on syksyn jälkeen jatkunut vilkkaana. Keskustelu on kuitenkin rajoittunut pääosin Yhdysvaltoihin.
Euroopassa asiasta on oltu hiljaa, Suomesta puhumattakaan.
Viime aikoina asiaan on kiinnitetty entistä enemmän huomiota myös tutkimuksin. Tulokset viittaavat siihen, että jokin yhteys taloudellisen epätasa-arvon lisääntymisen ja finanssikriisien todennäköisyyden välillä on olemassa.
Vaikka syy- ja seuraussuhteiden selvittäminen ei ole helppoa, tosiasia näyttää olevan se, että suuria finanssikriisejä on edeltänyt pitkään jatkunut tuloerojen kasvu.
Yhdysvalloissa suurituloisimman kymmenyksen osuus kakista tuloista oli vuonna 1928 noussut historiallisen korkeaksi, 49 prosenttiin.
Suurituloisin prosentti tulonsaajista sai samana vuonna ennätykselliset 24 prosenttia kaikista tuloista. Rahoitusmarkkinoiden romahdus toteutui seuraavana vuonna.
2000-luvun tilastot ovat hätkähdyttävän samankaltaisia. Vuonna 2007 suurituloisimman kymmenyksen osuus nousi taas kerran historiallisen korkeaksi, yli 49 prosenttiin. Samaan aikaan suurituloisimman prosentin tulo-osuus oli taas noussut lähelle 24 prosenttia. Seuraavana vuonna rahoitusmarkkinat romahtivat.
Vuosien 1929 ja 2008 rahoituskriisejä edeltäviltä ajanjaksoilta löytyy muitakin yhtäläisyyksiä kuin tuloerojen kasvu.
Rahoitustoimialan suhteellinen koko paisui merkittävästi sekä vuoden 1929 pörssiromahdusta että vuoden 2008 rahoituskriisiä edeltäneinä kahtena vuosikymmenenä.
1900-luvun alkuvuosikymmeninä maatalousväestön tulot alkoivat jäädä jälkeen teollisuustyöntekijöiden tulokehityksestä. Siksi tämän poliittisesti merkittävän väestönosan kulutusmahdollisuuksia haluttiin tukea edullisin luotoin.
Pankkitoimiala laajeni nopeasti samalla, kun maanviljelijät ylivelkaantuivat. Se tie päättyi pankkikriisiin ja maatilojen pakkohuutokauppoihin. Täsmälleen samankaltainen kuvio toistui 1990-2000-luvuilla.
Rahoitustoimiala laajeni samalla, kun keski- ja pienituloiset kotitaloudet ylivelkaantuivat. Se tie päättyi finanssikriisiin ja kotien pakkohuutokauppoihin
Yhdysvaltain kokemus ei ole yleistettävissä kaikkiin maihin ja kaikkiin koettuihin finanssikriiseihin. Taloudellisen epätasa-arvon lisääntymisellä tuskin oli paljonkaan tekemistä Pohjoismaiden 1990-luvulla kokemien pankkikriisien kanssa. Siitä huolimatta Yhdysvaltain kokemuksesta on hyvä ottaa opiksi.
Kestävä talouskasvu edellyttää sitä, että pieni- ja keskituloisten kulutusmahdollisuudet kohenevat ensisijaisesti tulojen kasvun kautta. Jos kulutusmahdollisuuksia pidetään yllä rohkaisemalla velkaantumista, kuten Yhdysvalloissa tapahtui, edessä on ennen pitkää finanssikriisi.
Jos niitä kulutusmahdollisuuksia pidetään yllä julkisen sektorin toimenpitein, kuten Kreikassa tapahtui, edessä on ennen pitkää valtion velkakriisi.