Eurooppalaista pankkiunionia pannaan pystyyn ripeällä aikataululla. Lähes kaikki sen parissa työskentelevät – niin poliittiset päättäjät, ministeriöiden virkamiehet, keskuspankkiirit kuin finanssitoimialakin – pitävät pankkiunionia kannatettavana ajatuksena.
Tehtävän pitäisi siis olla helppo. Pankkiunionin sisällöstä ei ole olemassa yleispätevää määritelmää. Jokainen tulkitsee pankkiunionin pitävän sisällään juuri ne asiat, jotka omasta näkökulmasta ovat toivottavia. Lisäksi pankkiunionin rakentajien motiivit ovat hyvin erilaisia. Osa rakentajista haluaa olla luomassa pankkiunionia, jotta rahoitusmarkkinoiden vakaus Euroopassa aidosti kasvaisi.
Ahneimpien silmissä pyörivät ainoastaan euron kuvat. Heille koko hanke näyttäytyy kansallisten lyhytnäköisten intressien vinkkelistä. Apuja itse aiheutettuihin ongelmiin kaivataan niiltä, joilla ongelmia globaalin talouskriisin aikana ei ole ollut.
Pankkiunioni ei ole ratkaisu akuuttiin euroalueen talouskriisiin. Monen palikan on loksahdettava paikalleen ennen kuin pankkiunionista voi tulla todellisuutta. Pankkien valvonnan pitää unionissa perustua yhtenäiseen, kaikkia koskevaan sääntelyyn. Se on välttämätön edellytys sille, että eurooppalainen pankkivalvontaviranomainen kykenee toimimaan tehokkaasti ja tasapuolisesti. Yhtenäinen sääntökirja osaltaan takaa, että kilpailutilanne on kaikkien pankkien kannalta reilu.
Viime viikon uutispommin pudottivat Saksan, Alankomaiden ja Suomen valtiovarainministerit, jotka tekivät selväksi, ettei yhteinen piikki ole auki. Ministerit totesivat yhteisessä kannanotossaan, että Euroopan vakausmekanismia voidaan käyttää ainoastaan uusien, yhtenäisen pankkivalvonnan aloittamisen jälkeen syntyneiden ongelmien hoitoon. Käytännössä tämä tarkoittaa, ettei kriisimaiden pankkien nykyongelmiin löydy nopeaa ratkaisua pohjoisen Euroopan jäsenvaltioiden ja pankkien kukkarosta ainakaan heti vuodenvaihteen jälkeen.
Kolmen tripla-A:n jäsenvaltion kannanotto on oikea ja tulee kreivin aikaan. Nyt on yksinkertaisesti syytä panna jäitä hattuun ja miettiä, millainen pankkiunioni täyttää mantereemme yhteiset tarpeet. Vakauden on parannuttava. Pankkien ja valtion keskinäisriippuvuuden on vähennyttävä. Ja mädät omenat on vihdoin saatava pois markkinoilta. Pankkiunionissa ei voi olla kyse ainoastaan kauniisti kuorrutetusta tulonsiirtoautomaatista, jolla euroja kanavoidaan pohjoisesta etelään.
EU tarvitsee ehdottomasti yhtenäisiä menettelytapoja myös kriisitilanteiden hoitoon. On tärkeää, että yhdessä luodaan menettelytavat, joiden avulla vaikeuksiin joutuneet pankit elvytetään, uudelleen järjestellään tai ajetaan hallitusti alas.
Menettelytapojen on oltava samat kaikille pankeille riippumatta siitä, missä maassa ne sijaitsevat. Lisäksi niiden käyttöönottokriteerien pitää olla samat kaikissa maissa. Erityisen tarkasti on pidettävä huolta siitä, että ensisijaisesti kriisipankista vastaavat sen omistajat ja velkojat.
Lähtökohtana on lisäksi oltava, että kriisienhallinnan kustannukset – mikäli pankin omistajien ja velkojien vastuut eivät niitä täysimääräisesti kata – hoidetaan pankin kotimaan talletussuoja- ja kriisirahastojen varoilla sekä tarvittaessa maan veronmaksajien panostuksella. Hyvin asiansa hoitaneiden maiden pankkien ja niiden asiakkaiden ei pidä joutua muiden maksumiehiksi.
Selkeiden poliittisten linjaeroavaisuuksien lisäksi prosessin kuluessa on myös käynyt aikaisempaa selvemmäksi, että nykyinen, kansallisten parlamenttien hyväksymä sopimus Euroopan vakausmekanismista ei mahdollista kriisipankkien suoraa pääomittamista eurooppalaisilla yhteisillä vakausrahastovaroilla. Vaikka sopimusta voitaisiin ehkä tulkinnalla venyttää tähän suuntaan, riski päätösten kaatumisesta myöhemmin jäsenvaltioiden perustuslakituomioistuimissa on suuri. Ainakin Saksan valtiosääntötuomioistuin, joka jo kertaalleen pitkin hampain hyväksyi vakausmekanismin nykyiset toimintapuitteet, valvoo varmasti jatkossakin, ettei EU:n päätöksillä rikota Saksan perustuslakia.
Pankkiunionissa kaikkien euroalueen pankkien valvontaa ehdotetaan annettavaksi EKP:lle. Nykyisen perussopimuksen mukaan keskuspankilla ei voi olla euroalueen maissa operatiivista valtaa. Mikäli yhtenäinen pankkivalvonta siis halutaan keskittää EKP:lle, valvonta pitäisi käytännössä toimeenpanna kansallisten valvontaviranomaisten kautta.
Mutta eipä hätää, perussopimuksiahan voidaan aina muuttaa. Kun politiikka ja juridiikka ovat ristiriidassa keskenään, juridiikka häviää aina. Tämä on klassinen taistelu. Ranskan eurooppaministeri Bernard Cazeneuve ehti jo viime viikolla ilmoittamaan maansa olevan tarvittaessa valmis perussopimusuudistukseen. Hän viittasi suoraan tarpeeseen saada näillä muutoksilla aikaan yhteisvastuu eurooppalaisten kriisipankkien veloista.
Nyt näyttää epätodennäköiseltä, että yhtenäinen eurooppalainen pankkivalvonta saataisiin operatiiviseksi ensi vuoden alusta.
Aikataulun kireys liittyi nimenomaan tarpeeseen päästä pääomittamaan eurooppalaisen vakausmekanismin kautta ongelmamaiden kriisipankkeja, ja tämä aikapaine poistuu, mikäli Saksa, Alankomaat ja Suomi loppuun asti pitävät kiinni viime viikolla omaksutusta linjauksesta vanhojen ongelmien hoitovastuun suhteen. Yksistään unionin edellyttämän lainsäädännöllisen perustan laatiminen vie helposti vuosia.
Kirjoittaja on Finanssialan keskusliiton toimitusjohtaja.