Kenialainen kirjailija Binyavanga Wainaina kuvaa artikkelissaan "How to Write About Africa" ironisesti sitä, millainen "oikean" länsimaisen Afrikkaa koskevan kuvauksen tulee olla. Hän kritisoi holhoamisen ja pelastamisen perinnettä: "Afrikkaa kuuluu sääliä, palvoa tai dominoida. Minkä tulokulman valitsetkaan, muista jättää se mielikuva, että ilman Sinua ja Sinun tärkeän kirjasi väliintuloa Afrikka olisi tuhoon tuomittu."
Myös Afrikkaan liitetyt kurjuuden kuvat ovat Wainainan ironian kohteena: "Kuvaile kuolleita ruumiita, mieluusti yksityiskohtaisesti. Tai vielä mieluummin alastomia ruumiita. Mikä tahansa tuotoksesi, jossa afrikkalaiset näyttävät likaisilta ja kurjilta, tulee saamaan huomiota "todellisen Afrikan" kuvauksena. Muista, että suurin tabu Afrikka-kirjoituksissa on kuvata valkoisten ihmisten kärsimystä tai kuolemaa."
Wainaina osoittaa terävästi, miten kolonialistinen, ylhäältä määrittävä historiakuva Afrikasta uusiutuu kuin huomaamatta taiteessa ja kirjallisuudessa: "Ujuta afrikkalaishahmojesi joukkoon alaston soturi, uskollinen palvelija ja poppamies. Tai korruptoitunut poliitikko, kykenemätön matka-opas ja prostituoitu, jonka kanssa kuitenkin harrastit seksiä. Muista, että uskollinen palvelija käyttäytyy aina kuin 7-vuotias ja tarvitsee tiukkaa kuria, pelkää käärmeitä ja viihtyy lastesi seurassa."
Matkailussa perinteiset Afrikka-mielikuvat ovat laajasti hyödynnettyjä: turisti majoitetaan safarikohteissa suorastaan blixeniläiseen idylliin moskiittoverkkotelttoineen ja mustine palvelijoineen, upeine maisemineen ja auringonlaskuineen. Luontokokemuksen täydentää ympärillä ärjyvä villi luonto.
Wainainan mukaan "lukijasi pettyvät jos et mainitse Afrikan valoa ja auringonlaskua. Se on aina iso ja punainen. Taivas on aina suuri. Äläkä koskaan sano mitään negatiivista elefanteista tai gorilloista." Jopa me matkailijat siis uusinnamme matkakertomuksillamme kliseistä Afrikka-kuvaa!
Viime vuosi toi onneksi suomalaisen yleisön tietoon afrikkalaista taidetta ja kulttuuria afrikkalaisten itsensä tekemänä. Kiasmassa oli esillä Afrikkalaisen nykytaiteen näyttely Ars 11, jonka satelliittinäyttelyt levisivät ympäri maata, myös Ouluun. Arsia pohjusti Helsingin kaupungin Taidemuseon eteläafrikkalaista nykytaidetta esittelevä Peekaboo-näyttely.
Millaista Afrikka-kuvaa afrikkalaisten itsensä tekemä taide sitten tuottaa? Onko se kliseistä vai pakkotoistosta vapaata? Millainen on se aito Afrikka, joka näyttäytyy afrikkalaisten kuvauksissa?
Eittämättä näyttelyiden ja monien afrikkalaisten nykykirjailijoiden teosten kautta avautuu monipuolisempi kuva Afrikasta, afrikkalaisesta taiteesta ja yhteiskunnista kuin millaista kuvausta ulkopuoliset tuottavat. Globaalit ja yhteiset teemat ovat toki esillä: pakolaisuus, ympäristöongelmat, slummiutuminen, mutta näkökulma ja kokemus, josta kerrotaan tai jota kuvataan, on yksityinen -- tässä tapauksessa afrikkalainen.
Taiteen kautta nousevat tietoisuuteen myös heikoimmassa asemassa olevat ihmisryhmät ja heidän kokemuksensa yhteisöissään. Lasten ja naisten, aidsiin sairastuneiden ja seksuaalivähemmistöjen sekä seksityöläisten kohdalla ihmisoikeudet ovat usein toteutumatta. Erityisesti naisten ja lasten oikeuksia omaan kehoonsa ja omiin oikeuksiinsa yhteiskunnassa ovat taiteen avulla käsitelleet Jodi Bieber ja Diane Victor.
Monta suomalaista koskettanut taidekokemus oli Khayelitsalaisten hiv-positiivisten naisten omakuvallisista kehonkartoista koottu näyttely Helinä Rautavaaran museossa.
Afrikkaa koskevia näyttelyitä ja itse afrikkalaista taidettakin on kritisoitu länsimaisen taidekäsityksen ja kolonialismin perinteen uusintamisesta. Kritiikki toisaalta osuu ja toisaalta ampuu ohi. Täysin ympäröivän maailman vaikutteilta vapaata taidetta ei ole -- olipa se vaikute sitten kolonialismin, diktatuurin, apartheidin, heimosodan hivin tai kiinalaisen maahanmuuton vaikutusta.
Afrikan nykypäivä, eurooppalainen taide- ja kulttuurihistoria sekä afrikkalainen perinteinen esittämistapa kohtaavat monikerroksisessa nykyisyydessä ja taiteilijoiden kokemuksessa. Keskeistä on, että taiteessa ja kirjallisuudessa mannerta ja sen nykypäivää kuvataan sisältäpäin. Samalla luodaan uudenlaista historiakuvaa ja tulkintaa tästä päivästä murroksen keskellä olevissa yhteiskunnissa. Uutta historiatulkintaa tuottavat muun muassa nuoret afrikkalaiset naiskirjailijat nigerialainen Chimamanda Ngozi Adichie, botswanalainen Unity Dow ja eteläafrikkalainen Kopano Matlwa. Adichien tuotantoa on käännetty suomeksikin.
Taide avaa näkökulmia yhtä aikaa vieraaseen ja toiseen kuin tuttuun ja turvalliseen. Yleinen on yhteistä ja päinvastoin. Taide ja kirjallisuus tarjoavat parhaimmillaan uusia ajattelumalleja ja purkavat vanhoja avaamalla ikkunoita, joita emme muuten tulisi avanneeksi.
Ikkunoita afrikkalaiseen nykykansantaiteeseen voi avata Oulun taidemuseon Afrikan tähdet -näyttelyssä vielä 8.1.2012 asti. On vaikea keksiä syitä olla menemättä, etenkin kun sisäänpääsy on sunnuntaihin asti ilmainen.
Kirjoittaja on filosofian tohtori, joka toimii Karjasillan kappalaisena.
Kommentoi