Emil Tode (alias Tõnu Õnnepalu) kertoo kirjassaan Enkelten siemen itäeurooppalaisesta rajamaasta, halveksutusta ei-lännestä. Vuonna 1993 ilmestynyt kirja tavoittelee kahtiajaon ylittävää ihmisyyttä ja kummeksuu poliittisia määritelmiä: ”Rajamaita ei voi olla olemassa. Jotakin on rajan tällä puolen ja rajan tuolla puolen, mutta rajaa ei ole… Sitä ei näy. Ja jos satut seisomaan rajalla ei sinuakaan näy, ei kummaltakaan puolelta.”
Muistin kirjan, kun kuuntelin hiljattain erään venäläistutkijan esitelmää entisen Neuvostoliiton alueen ratkaisemattomista konflikteista. Tutkija jakoi Euroopan kahtia, eurooppalaiseen ja euraasialaiseen turvallisuusyhteisöön. Jälkimmäiseen kuuluvat hänen mukaansa Euraasian unionin ja turvallisuusjärjestö CSTO:n jäsenmaat eli Venäjän lisäksi Valko-Venäjä, Armenia ja kolme Keski-Aasian maata. Konfliktit sijaitsevat poikkeuksetta harmaalla alueella kahden yhteisön välillä: Ukrainassa, Georgiassa, Moldovassa ja Azerbaidzhanissa. Kysyin moskovalaiselta kollegaltani, olisiko alueen turvallisuustilanne hänestä parempi, jos harmaata aluetta ei olisi. Kyllä, tilanne olisi selkeämpi ja vakaampi, kuului vastaus.
Jätin kysymättä, päteekö sama logiikka myös sotilaallisesti liittoutumattomiin Suomeen ja Ruotsiin. Eikö se lisäisi vakautta, jos maat kuuluisivat kaikilta osin läntisiin turvallisuusrakenteisiin? En myöskään kysynyt, voitaisiinko epävakaus poistaa sillä, että harmaalla vyöhykkeellä sijaitsevat maat voisivat valita omat turvallisuusratkaisunsa. Ukraina, Georgia ja Moldova kun ovat jumissa harmaalla alueella: Ne eivät halua liittyä Venäjä-vetoisiin järjestöihin, eivätkä EU ja Nato halua niitä jäsenikseen. Suomikaan ei voi olla varma siitä, olisiko tervetullut Natoon.
Kahtiajako on palannut voimalla Eurooppaan ja nostanut rajamaat uutisotsikoihin. Samalla Itä-Euroopasta on tullut entistä pirstaleisempi, mikä lisää alueen turvattomuutta. Itäisen Keski-Euroopan maat pyrkivät 1990-luvulla nopeasti pois harmaalta vyöhykkeeltä. Esimerkiksi nuori Viktor Orbán oli näkyvästi mukana ajamassa Unkarin paluuta länteen. Nyt Orbán ja Puolan nykyjohto ovat EU:n sisäistä halveksuttua Itä-Eurooppaa: Muukalaiskammoisia vastuunpakoilijoita, jotka kajoavat oikeusvaltion periaatteisiin lisätäkseen valtaansa. Kumma kyllä Suomen ulkoministeri on puolustellut Puolan johtoa Euroopan komission ja Euroopan neuvoston esittämää kritiikkiä vastaan.
Muukalaiskammo on vahvaa myös Baltian maissa, mutta siellä poliittinen johto on kansaa liberaalimpi. Baltiassa ei ole vastaavia merkkejä populistipuolueiden vahvasta noususta tai demokratian heikkenemisestä kuin Unkarissa ja Puolassa. Viron presidentti Ilves on esittänyt Euroopan vahvimpia puheenvuoroja pakolaisten auttamisen puolesta. Toisaalta perussuomalaisten sisarpuolueen, Viron konservatiivisen kansanpuolueen kannatus on noussut 14 prosenttiin.
Suomi, Baltian maat ja Puola kuuluvat maantieteellisesti EU:n itäisimpiin jäsenmaihin. Juuri nämä maat yrittivät ensimmäisen maailmansodan jälkeen rakentaa reunavaltioyhteistyötä Neuvostoliiton uhkaa vastaan. Suomi irtautui ryhmästä vuonna 1935 ja julisti kannattavansa pohjoismaista suuntausta ja puolueettomuutta. Siitä lähtien se on välttänyt kytkeytymistä Itä-Eurooppaan. Pohjoismaisuus on toiminut kiinnikkeenä länteen. Toisinaan se näyttäytyy myös vaihtoehtona lännelle – mahdollinen puolustusliitto Ruotsin kanssa on näennäisesti vähemmän läntinen ja siten laajemmin hyväksytty ratkaisu kuin liittyminen Natoon.
Maantiede selittää yhä joitakin yhtäläisyyksiä entisten reunavaltioiden välillä. Euroopan populistipuolueet ovat valtaosin esiintyneet presidentti Putinin myötäilijöinä ja ihailijoina - paitsi Suomessa, Puolassa ja Baltiassa, missä Venäjä on liian lähellä. Latvian ja Viron venäjänkielisten kannattamat puolueet, Harmonia ja Keskustapuolue, jotka niin ikään voidaan luokitella populistisiksi, myötäilevät kuitenkin Venäjän kantoja esimerkiksi Ukrainan tapahtumien suhteen.
Toinen yhtäläisyyslöytyy idänkaupasta: Suomi, Baltian maat ja Puola ovat riippuvaisempia Venäjän-kaupasta kuin muut EU-maat. Ne ovat myös kärsineet eniten EU:n Venäjän-vastaisista pakotteista ja Venäjän asettamista vastapakotteista. Turvallisuussyistä ne ovat kannattaneet pakotteita.
Suomessa on tapana ajatella, että tuottoisa idänkauppa edellyttää hyviä poliittisia suhteita. Baltian maiden ja Venäjän välinen kaupankäynti kasvoi kuitenkin voimakkaasti Ukrainan kriisiä edeltävinä vuosina, vaikka poliittiset suhteet pysyivät kireinä. Vuonna 2013 Venäjän osuus Liettuan ulkomaankaupasta nousi yli 20 prosenttiin, vaikka Liettua kuului Venäjän ärhäkkäimpiin arvostelijoihin.
Suomelle onkin käynyt niin, että kyseenalaisia kauppasopimuksia, kuten Pyhäjoen ydinvoimalahanke, on jouduttu hyväksymään hyvien poliittisten suhteiden säilyttämisen nimissä. Harmaan sävyjä on monia.
Kirjoittaja Kristi Raik on vanhempi tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.
Kolumni