Kirjoittaja on Helsingin yliopiston dosentti.
Muutos Suomen kansainvälisessä asemassa 1989-1995 on niin suuri, että se heijastuu käsityksiin Suomen historiasta. EU-Suomessa eivät päde enää kylmän sodan aikaiset arvostukset. Suurvalta-Neuvostoliiton ja kommunismin romahtaminen on nostanut myös Suomen historian yltä pitkän varjon. Nyt etsitään eurooppalaisia juuria ja vahvistetaan kansallista itsetuntoa.
Suomen kansainvälisen aseman historia voidaan jakaa viiteen pääjaksoon. Pisin on 600-vuotinen jakso Ruotsin vallan alla tunnetun historian alkuhämärästä vuoteen 1809. Suomi oli runsaat sata vuotta Venäjän keisarikunnan autonominen suuriruhtinaskunta 1809-1917.
Itsenäisenä tasavaltana Suomi on ollut 1917 lähtien. Nuoren tasavallan arvot joutuivat taipumaan 1944 välirauhan- ja 1948 yya-sopimuksen myötä, että on perusteltua puhua kylmän sodan vääristymistä historiakuvassa. Neuvostoliiton ja kommunismin hajoaminen 1990-luvun alussa muutti jälleen asenteita, että on syytä puhua uudesta perusasetelmasta, etenkin sen jälkeen kun Suomesta tuli EU:n jäsen.
Enää ei ole tarvetta myötäillä naapurin kommunistista ideologiaa ja suurvallan intressejä yli Suomen omien etujen.
Kun Suomi oli toisen maailmansodan jälkeen sopimussitein Neuvostoliiton etupiirissä, heijastui tämä käsityksiin autonomian ajan eli Venäjä-yhteyden hyödyllisyydestä Suomelle. Tuore kirja Suuriruhtinaan Suomi hehkuttaa: "Autonomiana Suomi löysi äidinkielen, kirjallisuuden, kuvataiteen ja sävelen. Venäläisen hallinnon aikana luotiin liikenneväylät, suurteollisuus, lehdistö, viestimet."
Yhteiskunnan edistys ei ollut Suomen autonomisen aseman, vaan kansallisuusaatteen seurausta. Euroopassa pienet ja suuret kansat löysivät kielensä, historiansa ja rakensivat omaleimaisen identiteettinsä. Yhteiskunnan edistys johtui keksinnöistä kuten höyrykoneesta ja rautateistä.
Suomen itsenäinen valtio kasvoi vahvistuvan yhteiskunnan ja kansallisuusaatteen hedelmänä. Venäjän keisarikunta oli diktatuuri, jonka byrokratia ja sensuuri estivät ja hidastivat Suomen kehitystä. Voidaan jopa esittää vastakysymys, olisiko Suomi itsenäistynyt helpommin, jos se olisi jäänyt Ruotsin yhteyteen.
Toinen kommunisti-Neuvostoliiton luoma varjo koskee itsenäistymistä. Koska Neuvostoliitto oli perustettu sosialistisella lokakuun 1917 vallankaappauksella, ei sen pyhintä arvoa vallankumousta haluttu meilläkään avoimesti arvostella. Hintana oli vaikeneminen myös Suomen kaappauksen todellisesta luonteesta.
Suomessa ilmestyy edelleen suuri joukko itsenäistymisvaiheesta kertovia kirjoja, joista puuttuu oleellisin. Useista puuttuu kohtalokkaan väkivallan lähtökohta ja tausta. Moni ei näytä vieläkään tietävän, miksi Suomessa jouduttiin sisällissotaan 1918.
Syy on se, että Helsingissä tehtiin Leninin yllytyksestä Venäjän mallin mukainen sosialistinen sotilasvallankaappaus tammikuussa 1918. Maailman kansanvaltaisin eduskunta pantiin viralta, hallintokoneisto ja Etelä-Suomi miehitettiin ja alkoi sosialistinen diktatuuri. Laillisen hallituksen oli pakko kukistaa kapina.
Samaan aikaan käytiin Suomessa myös vapaussota 65 000 venäläisen sotilaan karkottamiseksi maasta. Vasta kun vallankumous oli kukistettu ja entisen emämaan joukot karkotettu, voidaan puhua Suomen vapaudesta ja itsenäisyydestä.
Suomen ja Neuvostoliiton välirauhansopimus 1944 pyrki mitätöimään isänmaallisten järjestöjen ja henkilöiden arvostuksen. Suomen pelastajat presidentti Risto Ryti ja ministeri, Sdp:n puheenjohtaja Väinö Tanner ja monet muut leimattiin "sotasyyllisiksi". Suuret maanpuolustus- ja huoltojärjestöt Suojeluskunnat ja Lotta Svärd sekä Aseveliliitto, jotka tekivät mittavaa työtä suomalaisen yhteiskunnan rakentamiseksi, lakkautettiin ja niiden maine tahrattiin.
Suomessa kommunistit levittivät presidentti J. K. Paasikiven sanoin "hirmuisen matalaa ja tietoista valhetta". Vapauden, kansanvallan ja markkinatalouden puolustajat leimattiin Suomessa "äärioikeistolaisiksi" ja "neuvostovastaisiksi".
Kylmän sodan jälkeisestä muutoksesta kertoo se, että vasta 1990-luvulla on "sotasyyllisten" maine voitu täyteen mittaan palauttaa. Samoin suojeluskuntalaisten ja lottien suuriarvoinen työ yhteiskunnan rakentamiseksi on saanut arvostuksen muistojuhlien, mitalien, historiateosten ja museoiden muodossa. Tammenlehvä-sukupolven ratkaiseva panos Suomen pelastamisessa ja jälleenrakennuksessa on vasta nyt tunnustettu.
Mutta vääristymiä on liittynyt myös Suomen ulkopolitiikan historian tulkintaan. Sodan jälkeen Suomi pyrki urheasti puolueettomuuteen, vaikka sillä oli sotilassopimus Neuvostoliiton kanssa. Tämä oli kunnioitusta ansaitsevaa politiikkaa vaikeissa oloissa. Sen hintana oli historian vääristely vähättelemällä liittoutumisen merkitystä Suomen selviytymiselle.
Neuvostoliiton kanssa 1948 solmittu yya-sopimus vääristi kuvan Suomen liittoutumisesta. Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin toisena tarkoituksena oli luoda kuva, että Suomi olisi selviytynyt paremmin turvautumatta ulkovaltojen apuun.
Tosiasiassa Saksan tuki lyhensi vapaussotaa ja kapinan kukistamiseksi käytyä sisällissotaa. Englannin ja Ranskan avuntarjous sai Stalinin lopettamaan talvisodan maaliskuussa 1940. Saksan tuki pelasti Suomen neuvostomiehitykseltä 1941-1944.
Ensi vuonna on EU:ssa 25 maata, joista 19 on sekä unionin että Naton jäseniä. EU:n uusi perustuslaki syventää yhteistä päätöksentekoa. Suomi on suurten valintojen edessä. Luottamusta tulevaisuuteen saamme tiedosta, että suomalainen kansakunta ei ole syntynyt hallinnollista tietä eivätkä hallintorakenteiden muutokset sitä horjuta.
Suomalainen kansallistunne perustuu omakieliseen kulttuuriin, oman historian tuntemukseen ja vahvaan tahtoon puolustaa tämän maan erityispiirteitä ja vapautta. Kansallista kulttuuria on rakennettava valtiota vanhempien ja vankempien arvojen varaan. Niistä tärkein on oman kielen rikkaus. On syytä puhua omakielisen kulttuurin puolesta kuin 1800-luvulla: opetus, kirjallisuus, teatteri ja tiedotusvälineet kehittävät omaa kieltä ja sen varaan rakentuvaa kulttuuria.
Toinen rakennuspuu on oman historian tuntemus. Se poikkeaa olennaisesti kaikkien EU-maiden ja jopa lähinaapurien historiasta. Identiteettimme pohjautuu omiin kokemuksiimme, minkä vuoksi kansallisen historian harrastusta on vahvistettava. Suomalaisten on tunnettava kivinen tiensä kaskisavuilta ja taistelutantereilta it-ihmeiden maailmaan.