Millä aikakaudella sinä haluaisit elää? Tämä oli kysymyksenä eräässä illanistujaisissa. Vastauksia tuli monenlaisia. Joku olisi halunnut elää Berliinissä Weimarin tasavallan aikana, toinen avaruudessa parin sadan vuoden kuluttua.
Yksi vastasi, että hän olisi halunnut elää Suomessa 50-luvulla, jolloin hän ei ollut vielä syntynytkään. Toiset ihmettelivät vastausta ja muistelivat asuntoja, joissa ainoana mukavuutena oli sähkö. Oppikouluun, jos sinne ylipäänsä pääsi, täytyi lähteä lähikaupunkiin ja 11-vuotiaana jo jonkun vieraan kortteeriin. Koulussa ei toki tarvinnut olla yksin, sillä luokissa oli joskus yli neljäkymmentäkin oppilasta ja koulua käytiin aamu- ja iltavuorossa.
Ei hän tietysti näitä asioita kaivannut, vaan hän olisi halunnut elää sen sodan jälkeisen ajan, jolloin Suomessa kaikkialla rakennettiin ja jokaista tarvittiin. Sotakorvauksia varten synnytettiin aivan uudenlaista teollisuutta ja perheille nousi tuhansittain rintamamiestaloja. Rakennustöitä avitettiin talkoilla puolin ja toisin. Työtä vaihdettiin työhön.
Jälkeenpäin voidaan tietysti keskustella siitä, oliko kaikki rakentaminen viisasta ja rakennettiinko tosiasiassa mennyttä agraarimaailmaa, kun sodanjälkeisinä vuosina maatilojen määrää kasvatettiin 120 000:lla ja pientiloja jaettiin siirtokarjalaisille ja sodasta palanneille miehille.
Suomi ei sodan jälkeen siirtynyt suoraan teolliseksi ja urbaaniksi yhteiskunnaksi, vaan vielä 50-luvulla lähes puolet sai elantonsa maa- ja metsätaloudesta. Kuten Puolassa, Suomessakin tilat olivat pieniä alle viiden hehtaarin tiloja, jotka pitkän päälle eivät pystyneet elättämään asukkaitaan.
Alkoivat muuttoliikkeet. Muutettiin työn perässä Ruotsiin ja asutuskeskuksiin. Suomi menetti parhaassa työiässä olevasta väestöstään nelisensataatuhatta Ruotsiin. Huippuvuonna 60-luvun lopussa Ruotsiin muutti yli 40 000 henkeä. Osalle nuorisosta vaihtoehtona oli joko jäädä työttömänä paikalleen tai muuttaa muualle. Samanlaisessa tilanteessa Euroopassa tällä hetkellä ovat monet nuoret Irlannissa, Espanjassa, Portugalissa, Kreikassa ja Kyproksella.
Kaikesta huolimatta yhteiskunnan rakentamista Suomessa jatkettiin monella taholla. Luotiin eläkejärjestelmät, peruskoulu, yliopistot, opintotuet, päivähoito ja terveyskeskukset. Kaikki se, mitä me kutsumme hyvinvointiyhteiskunnaksi. Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen silloinen johtaja Paula Kokkonen lopettikin luentonsa opiskelijoille Lapin yliopistossa 90-luvun alussa sanomalla, että yhteiskunta on teille rakennettu lähes valmiiksi, teidän ei tarvitse kuin alkaa elää.
Noista ajoista on tapahtunut paljon. Tuli 90-luvun lama ja leipäjonot. Lama meni, leipäjonot eivät. Valtion omaisuutta alettiin myydä. Ennen tyydyttiin viiden prosentin tuottoon. Nyt se ei ollut mitään, pelkkää laiskaa rahaa.
Nuoret, kolmekymppiset, amerikkalaisten oppien mukaan toimivat islantilaiset sijoittajapojat ilmestyivät perustamaan pankkeja ja sijoitusrahastoja ja siinä sivussa ostamaan Finnairia ja suomalaisia puhelinfirmoja.
Lapissakin jotkut haikailivat sijoittajien perään kysymällä, miksei Lapista tule tällaisia maailmanluokan guruja. Haikailut loppuivat siihen, kun nämä pörssihait saivat koko Islannin valtion konkurssitilaan.
Rakentamisen sijaan yhteiskuntaan on hiipinyt epävarmuus.
Eläkeläisiä rohkaistaan remonteilla nostamaan asuntojen arvoa, vaikka osalle kelpaisi ihan hyvin 80-luvun asumistasokin. Asunnolla on kuitenkin syytä olla arvoa, sillä vanhuuden hoivaa tulevaisuudessa voidaan tarjota juuri asuntoa vastaan. Jo nyt markkinoidaan käänteisiä asuntolainoja eläkkeiden lisukkeiksi.
Tänä päivänä ei oikein tiedetä, mitä terveydenhoidollekin pitäisi tehdä. Lääkärit valtio kouluttaa ilmaiseksi hyvään ammattiin. Sen jälkeen nämä voivat perustaa firmoja tai mennä monikansallisten yritysten palvelukseen ja valuttaa voittonsa ties minne suomalaisen yhteiskunnan ulottumattomiin.
Uusliberalismin rautarouvana tunnettu Margaret Thatcher ei hänkään kuitenkaan koskaan yrittänyt yksityistää terveydenhoitoa. Meillä työterveyshuolto on yksityisten käsissä ja toimii sinänsä hyvin. Kysymys onkin vain siitä, kuka sen maksaa ja mihin voitot menevät.
Margaret Thatcher oli ideologialtaan avoimesti uusliberaali. Hän halusi pienentää valtion roolia ja yksityisti yrityksiä. Samalla, kun yrityksien vapauksia lisättiin, niiltä otettiin tuet pois. Veroja vastustettiin ja suurituloisten verotusta alennettiin. Osa teollisuudesta, joka silloin hävitettiin, ei ole palannut Brittein saarille.
Kun meillä myydään tai yhtiöitetään valtion tai kuntien omaisuutta, ei puhuta yksityistämisestä. Puhutaan mieluummin kilpailukyvystä ja tuottavuudesta. Yksityistämisenä ei myöskään nähdä sitä, kun valtion rahoja valutetaan erilaisille säätiöille. Asioista pitäisi kuitenkin alkaa puhua niiden oikeilla nimillä.
Valtion tulisi huolehtia paitsi kansalaisistaan myös omista intresseistään ja rahoituspohjastaan. Varallisuutta, joka on nauraen myyty, ei välttämättä itkienkään enää saada takaisin.
Mutta lopusta on pidettävä huolta, sillä vuosikymmenten aikana rakennettu hyvinvointivaltio voidaan huonolla politiikalla ja väärillä ratkaisuilla hetkessä tuhota.
Kirjoittaja on Lapin yliopiston rikosoikeuden professori.