Lapin yliopistossa vietettiin viime viikon lopulla neljänsiä promootioita. Hiottiin miekkoja, frakit ja pitkät leningit päällä marssittiin sinne tänne korkea hattu tai seppele päässä. Osa oli opetellut tanssimaan parisataa vuotta sitten hoveista muun kansan pariin rantautuneita vanhoja tansseja kuin lukiolaiset ikään.
Promootiotraditioiden juuria haetaan yleensä 1100-luvulta Bolognasta, jonne ensimmäinen oikeustieteellinen tiedekuntakin perustettiin. Lähes tuhannen vuoden aikana sitkeimmätkin traditiot kuitenkin kuolevat tai ainakin muuttavat muotoaan.
Vapautta symboloiva hattukin annettiin alun perin Roomassa vapautetuille orjille ja yliopistossakin se oli alun perin baretti, eikä silinterimäinen porvarismiehen korkea hattu. Miekan kantamisella tohtorit sääty-yhteiskunnassa halusivat puolestaan erottua porvareista ja talonpojista.
Tuskin puhdasoppisuuden aikana Turun akatemiassakaan usein tanssittiin. Olihan väittelyissä silloin lähtökohtana tanssin keskiaikainen määritelmä, jonka mukaan tanssi on kiertoliike, jonka keskipisteenä on perkele.
Kun yliopisto siirrettiin Turusta Helsinkiin, koitti uusi aika Keisarillisena Aleksanterin yliopistona. Alettiin nimittää esimerkiksi kunniatohtoreita. Turun akatemiassa ei kunniatohtoreita ollut, mutta vuonna 1840 ensimmäiset kunniatohtorit vihittiin yliopiston 200-vuotisjuhlan kunniaksi.
Venäläisiä nimitettiin paljon. Taina Bagge toteaakin promootiota koskevassa tutkimuksessaan, että nimityksiä voitiin pitää yrityksenä osoittaa suomalaisten uskollisuutta, alamaisuutta ja hyvää tahtoa venäläisiä kohtaan. Syyt, jotka voidaan löytää nykyisinkin monien yliopistojen kunniatohtorivalintojen taustoilta.
Erityisen kivinen oli Lönnrotin ja Snellmanin tie kunniatohtoriksi. Ruotsinkielisellä puolella eivät kaikki arvostaneet Lönnrotia ja Snellman oli venäläisten epäsuosiossa. Koska kumpaakaan ei voitu nimetä, katsottiin aluksi, ettei voida ketään muutakaan.
Kun Lönnrot ja Snellman vihdoin vuonna 1860 vihittiin kunniatohtoreiksi samaan aikaan kuin Cygnaeus ja muutamat muut, se tapahtui pienimmillä mahdollisilla seremonioilla. Promovoitavat istuivat paikoillaan ja asettivat itse hatun päähänsä, kun promoottori oli päättänyt heille osoitetun puheen.
Promovoitavat herrat eivät ilmeisesti välittäneet kovin paljon seremonioista, koska Lönnrot ei ollut lainkaan paikalla ja Cygnaeus katseli koko touhua lehteriltä. Snellman istui kyllä promootion aikana paikallaan, mutta ei tullut promootiopäivällisille.
1800-luvulla promootiossa vannottiin myös vala, joka oli eri tiedekunnissa eri sisältöinen. Lakimiesten valan sisältö ei paljon eronnut nykyisestä tuomarinvalasta, mutta teologit lupasivat pysyä oikeassa uskossa ja puolustaa sitä kerettiläisyyttä ja harhaoppeja vastaan. Muidenkin promovoitavien velvollisuutena oli kuitenkin oikeassa uskossa pysyminen.
Vala on hävinnyt promootioista samoin kuin tykillä ampuminen ainakin Suomessa. Ruotsissa kunniatohtorin arvon saanut saattoi vielä joku vuosi sitten palata kotiin suurikokoinen hylsy kainalossa, mikä arvatenkin tuotti vaikeuksia lentokenttien metallinpaljastamissa.
Vuoteen 1886 saakka promootiot aloitettiinkin tykinlaukauksilla Helsingin kauppatorilta.
Vuonna 1840 ammuttiin promootioaamuna kuudelta peräti 100 laukausta filosofisen tiedekunnan promootion alkamisen kunniaksi.
Lisäksi, kun promovoitava nousi ottamaan vastaan seppeleensä, ammuttiin tykinlaukaus, mikä ennen kännykkäaikaa tarkoitti merkinantajaketjun olemassaoloa.
Tykinlaukauksiin ei oltu pelkästään tyytyväisiä. Seurahuoneelta meni 40 ikkunaa rikki ja ympärillä olevat kivitalot tärisivät niin, etteivät ikkunapuitteet pitäneet enää lämmintä sisällä.
Lähes sadan vuoden kuluttua vasta perustettu valtiotieteellinen tiedekunta otti kuitenkin jälleen tykillä ampumisen käyttöön, nyt kuitenkin Suomenlinnasta. Esimerkkiä seurasi filosofinen tiedekunta.
Filosofinen tiedekunta seuraajineen ja valtiotieteellinen tiedekunta ovatkin ainoat tiedekunnat, joissa promootioperinne on jatkunut ilman taukoja. Lainopillinen tiedekunta ei järjestänyt promootioita lähes sataan vuoteen, kunnes sellainen järjestettiin vuonna 1955.
Miekanhiojaiset eivät nekään ole koskaan kuuluneet lakimiesten promootioihin Helsingin yliopistossa. Muutenkaan ammattiin valmistujilla ei ole ollut samanlaista intoa juhlia kolmea päivää peräkkäin kuin filosofian ja valtiotieteen maistereilla. Lakimiesten promootiokin Helsingissä on edelleen yksipäiväinen.
Helsingin ulkopuolisissa yliopistoissa promootiot ovat saaneet kuitenkin aivan uuden elämän, kun vanhoja traditioita on kaivettu esiin. Kehitys on ollut päinvastainen kuin monissa muissa maissa, joissa tohtoriväitökset muistuttavat yhä enemmän seminaareja ja diplomikin tulee postissa. Viimeistään 1960-luvun opiskelijaradikalismi tappoi frakkijuhlat.
Ihmiset kuitenkin näyttävät kaipaavan tunnustusta työlleen ja paikkakunnalleen. Kysyin kampaajaltani, jolla ei ole takanaan yliopisto-opintoja että, mitä mieltä hän on promootiosta. Hän sanoi, että kyllä meilläkin pitää saada olla sellaiset, kun muut ovat saaneet yliopistonsa jo niin paljon aikaisemmin. Kun ihmiset monen vuoden työn jälkeen tulevat kyyneleet silmissä ottamaan vastaan seppeleensä ja tohtorinhattunsa, niin eihän sellaista ihmisiltä voi ottaa pois.
Kirjoittaja on Lapin yliopiston rikosoikeuden professori.