Kun unkarilaiset lokakuun alussa äänestivät EU:n maahanmuuttokiintiöitä vastaan, asiantuntijoiden arviot kansanäänestyksen merkityksestä jakautuivat vahvasti kahtia.
Toisten mielestä alhainen, vain 44 prosentin äänestysaktiivisuus oli pääministeri Viktor Orbánille karvas tappio, joka osoitti hänen kannatuspohjansa olevan rajoitettu. Vaikka hallitus käytti kampanjaan huikeat yli 30 miljoonaa euroa, Orbán ei saanut vahvaa mandaattia EU-vastaiselle ja rasistiselle linjalleen.
Toisissa arvioissa päinvastoin katsottiin, ettei äänestysaktiivisuudella ollut väliä. Yli 98 prosenttia uurnille tulleista äänesti kiintiöitä vastaan, joten Orbán pystyy kääntämään tuloksen omaksi edukseen. Jo kansanäänestyksen järjestäminen sinällään oli EU:lle tappio.
Liekö sitten Unkarin hallituksen vahvuuden vai heikkouden osoitus, että pian kansanäänestyksen jälkeen opposition johtava sanomalehti Népszabadság suljettiin. Autoritaariselle johtajalle vapaa media on uhka, joka pitää taltuttaa.
Jos Unkari olisi nyt hakemassa EU:n jäsenyyttä, se ei täyttäisi ensimmäistä jäsenyysehtoa, joka on toimiva demokratia.
Politiikassa voitto ei usein ole yksiselitteinen kysymys. Toinen paljon vastakkaisia tulkintoja herättänyt asia on Venäjän nykyjohdon asema. Kun kriittiset äänet on maan sisällä vaiennettu, voimme vain arvailla, kuinka kestävällä tavalla presidentti Putin on onnistunut kanavoimaan venäläisten paljonpuhutun isänmaallisuuden kannatukseksi omalle aggressiiviselle linjalleen.
Venäjän sotilasmenot ovat nousseet yli viiteen prosenttiin bruttokansantuotteesta. Maailmanlaajuisesti vain Saudi-Arabia ja Yhdistyneet Arabiemiirikunnat yltävät kovempaan lukuun.
Kuinka kauan kansa jaksaa olla innostunut Krimin anastamisesta ja suurvalta-aseman vahvistumisesta, jos talous ei kehity ja valtion sosiaalimenot laskevat samaa tahtia sotilasmenojen kasvun kanssa?
Yhtä lailla ristiriitaisia arvioita on esitetty siitä, onko Venäjä voittamassa tai häviämässä sodassaan Ukrainaa vastaan. Se kontrolloi Krimin lisäksi osia itäisestä Ukrainasta, mutta Moskovan vaikutusvalta Kiovaan on romahtanut ja ukrainalaisten asenteet ovat kääntyneet laajalti Venäjää vastaan.
Sekä Venäjä että Ukraina katsovat, että aika on heidän puolellaan. Venäjä jatkaa paikallisia taisteluita, mikä syö Ukrainan resursseja ja testaa kansan kestokykyä. Toisaalta Ukraina on vahvistanut puolustuskykyään ja lujittunut kansakuntana.
Venäjä näyttää olevan lukkiutuneena nollasummapeliin, jossa oma voitto vääjäämättä edellyttää vastapuolen tappiota. Todella taitava poliittinen toimija on kuitenkin se, joka pystyy määrittämään yhteiset tavoitteet ja pelaamaan peliä, jossa kaikilla on jotain voitettavaa. Voimankäytöllä ei tällaiseen asetelmaan päästä.
Aina voi yrittää kääntää tappion voitoksi. Näin Suomi on sinnikkäästi tehnyt Venäjän-suhteissaan. Kylmän sodan aikana voittavaksi strategiaksi muodostui Neuvostoliiton myötäily, joka ylsi vaarallisiin mittasuhteisiin.
Myötäilyä harrastettiin aikanaan niin pitkään, etteivät kaikki huomanneet lopettaa sitä, kun siihen ei ollut enää syytä. Siksi keskustelu Venäjästä on Suomessa yhä niin vaikeaa.
Jari Tervon kirjassa Layla on mainio satiirinen kertomus MM-karsinnan kotiottelusta, jossa Suomi teki 3 omaa maalia ja hävisi Venäjälle 0-3. Vaan eipä moni ymmärtänyt Suomen ovelaa strategiaa: Suomi hävisi vain koska se halusi niin.
Se ei sallinut Venäjän tehdä maalin maalia, vaan teki kaiken itse, nöyryyttäen näin ’perivihollistaan’, kirjoittaa Tervo. Oveluuden ja itsepetoksen raja on häilyvä.
Pimenevän syksyn myönteinen uutinen tuli yllättäen etelänaapurista. Maanantaina vannoi virkavalansa Viron uusi presidentti, viime metreillä ehdokkaaksi noussut Kersti Kaljulaid.
Viron puolueille ei heru tyylipisteitä riitaisasta vaaliprosessista, mutta kun se aidosti politiikan ulkopuolelta tuleva pätevä ehdokas lopulta löytyi, syntyi hetkessä myös laaja kannatus hänen tuekseen.
Moni virolainen piti tulosta tuoreeltaan yhteisenä voittona. Toki kuului myös kriittisiä ääniä, jotka pitivät vaalien viimeistä kierrosta häpeäksi demokratialle, eikä aivan suotta: kaikkien muiden ehdokkaiden vetäydyttyä kisasta Kaljulaid sai ainoana ehdokkaana lähes koko parlamentin tuen. Selvää on, että Viron presidentinvaalien vaalitapa kaipaa remonttia.
Kaljulaid on tämän päivän Euroopan politiikassa harvinainen ilmiö, eikä vain siksi, että hän on maailman nuorimpia presidenttejä ja sen lisäksi nainen. Hänessä vahva asiantuntemus ja asiakeskeisyys yhdistyvät kykyyn puhutella laajaa yleisöä.
Populismin, valheiden ja vastakkainasettelujen kyllästämässä poliittisessa ilmapiirissä tällainen voitto antaa edes vähän uskoa parempaan.
Kirjoittaja Kristi Raik on vanhempi tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.
Kolumni