Sairaanhoito on muuttunut ja muuttuu yhä. Kunnanlääkäriaikana kuusikymmenluvulla lääkäri teki diagnoosin vastaanotollaan, antoi hoidon ja tarvittaessa leikkasi potilaan kunnansairaalassa. Anestesian antajaksi kelpasi talonmies ja laboratoriosta tarvittiin hemoglobiini. Vanhat ihmiset kuolivat suosiolla kotonaan ilman pii-paa-autoa tai vuosien makaamista kroonikko-osastoilla.
Tänään lääketiede on vähän monimutkaisempaa. Toki yleislääkäri pystyy edelleen tekemään tavalliset diagnoosit ja hoidot terveyskeskuksessa, mutta joka vuosi noin neljännes terveyskeskusalueen asukkaista käy hoidossa ja tutkimuksissa erikoissairaanhoidossa.
Erikoissairaalassa hoitaa erikoislääkäri, ja tarvitaan usein hyvinkin suppean erikoisalan lääkäriä, jotta taudinmääritys ja hoito saadaan kohdalleen. Diabetekseen erikoistunut sisätautilääkäri ei tee sepelvaltimoiden pallolaajennuksia, niitä tekee toinen sisätautilääkäri, kardiologi.
Lääketieteen kehittyessä yhä useamman potilaan hoito on erikoislääkärin työtä. Tätä todistaa jo se, että erikoissairaanhoidon potilasmäärät ja kustannukset kasvavat jatkuvasti nopeammin kuin perusterveydenhuollon.
Terveydenhuoltolaki puhuu perusterveydenhuollon vahvistamisesta. Arvonsa tuntevat juhlapuhujat ja valtakunnan terveydenhuoltogurut paasaavat sitä samaa. Kansanterveyslääkärinä olen samaa mieltä: vahvistettava on. Mutta miten?
Jotta terveyskeskuksissa voitaisiin tehdä merkittävästi enemmän, niistä pitäisi kehittää pikku sairaaloita. Tarvittaisiin nykyistä tehokkaampia laboratorioanalysaattoreita, magneettikuvaus- ja sädehoitolaitteita, päivystyksen tulisi olla jatkuvaa, labran ja röntgenin pitäisi toimia myös öisin. Osaamista tulisi olla, suppeiden erikoisalojen lääkäreitä ja tehohoitoa osaavia hoitajia. Olisiko siinä mitään järkeä?
Olipa terveyskeskus kuinka iso tahansa, on turhaa hankkia samoja laitteita, samaa päivystystä ja samaa osaamistasoa, kun ne ovat jo keskussairaalassa. Eikä pienemmissä terveyskeskuksissa riitä töitä suppean erikoisalan osaajalle, jotka haluavat tehdä tiedettä isossa talossa eivätkä koluta syrjäseutujen kalavesiä.
Vahvistetaanko perusterveydenhuoltoa siis lisäämällä yleislääkäreitä, jotta yhä niukemmin oirein vastaanotoille hankkiutuvista potilaista ehdittäisiin kirjoittaa enemmän lähetteitä erikoissairaanhoitoon? Vai kootaanko vanhukset palveluasunnoista takaisin vuodeosastoille, jotta terveyskeskus olisi suuri ja vahva?
Kun kansanterveyslaki aikanaan säädettiin, ideana oli ennen kaikkea ennaltaehkäisevä terveydenhuolto. Pitäisikö terveyskeskusten palata näille juurilleen?
Ennalta ehkäisevästä toiminnasta paras ja hyvin toimiva esimerkki on äitiysneuvolatoiminta. Raskauden mahdolliset riskit otetaan kiinni ja estetään ongelmat. Lastenneuvola on yhtä hyvä juttu: opetetaan vanhemmille oikeat hoitamistavat ja seulotaan sairaudet, kehitysviivästymät ja psyykkiset, jopa sosiaaliset riskit ja näihin pystytään vaikuttamaan. Avainasemassa ovat terveydenhoitajat, eivät lääkärit.
Kouluterveydenhuollon uudet laajat terveystarkastukset taas ovat yliampuvia: lääkärihän tapaa koulukkaat 3–5 vuoden välein puolen tunnin ajan. Pystyykö siinä sanomaan, mikä lapsessa on ”sairautta”, mikä persoonallisuutta? Sen sijaan terveydenhoitaja oppii tuntemaan lapset, pystyy tavoittamaan lapsen ongelmat ja ohjaamaan terveyden suuntaan. Tarvittaessa sitten voisi konsultoida lääkäriä.
Terveydenhoitajan ohella koulukuraattori olisi tärkeä henkilö, mutta heidäthän on jo säästösyistä saneerattu pois. Kuusamossa on ammattikoululle ja lukiolle sijoitettu mielenterveyshoitaja, jonka kynnys on matala. Kokemukset ovat hyviä.
Mutta mitä muuta ennalta ehkäisy voisi olla? Kaikki kansalaiset tietävät tänään liikunnan merkityksen, viinan ja tupakan vaarat, sydän- ja verisuonitautien kannalta oikean ravinnon. Siitä huolimatta iso osa väestöstä löhöö, lihoo ja ryyppää ja antaa piut-paut ravintosuosituksille.
Miten aikuinen ihminen voidaan pakottaa terveellisyyteen? Miten otetaan kiinni syrjäytyvät nuoret? Juoppous-, huume- ja psyykesairausriskissä olevat? Pitääkö terveyskeskuslääkärin lähteä teille ja aitovierille syyllistämään porukkaa, jolla ei ole töitä, joka ei pääse kouluun ja jonka vanhemmat eivät ehdi rakastaa lapsiaan? Yhteiskunnassa ja kevytmediassa ruokitaan koko ajan yleistä ilmapiiriä: kaikki mulle heti ilman vaivaa. Itsekkyys-, ahneus- ja viihtymiskulttuurin rinnalla terveellisyyssaarnat eivät pysty kilpailemaan.
Joku voisi olla sitä mieltä, että kukin eläköön tavallaan, kunhan ei aiheuta vaaraa ja harmia toisille. Päätelmä ei pidä paikkaansa. Syrjäytymisestä ja alkoholismista seuraa väistämättä sosiaalisia ongelmia ja murhetta läheisille. Psyykkinen sairastuminen, joka ehkä olisi ollut ehkäistävissä lapsuuden ja nuoruuden aikaisella tiiviillä ohjauksella, leimaa väistämättä seuraavan sukupolven eli sairastuneen omien lasten kasvua ja kehitystä. Ennenaikainen diabetes tai sydäntauti on ainakin huolenaihe perheelle. Puhumattakaan siitä, miten kaikki maksamme veroillamme näiden ongelmien hoitamista. Tulevaisuudessa yhä raskaammilla veroilla.
Niinpä olisi kiire löytää uusia ennalta ehkäisevän terveydenhoidon keinoja. Ja jos perusterveydenhuoltoa joskus oikeasti aiotaan vahvistaa, pitäisi ainakin kieltää uusien resurssien käyttäminen sairaanhoitoon.
Kirjoittaja on Kuusamon terveyskeskuksen ylilääkäri.
Kommentit