Tasavallan hallituksen kehysriihipäätöksen mukaan sosiaali- ja terveydenhuoltoalueita tulee Suomessa olemaan parikymmentä. Saman verran kuin nykyisiä sairaanhoitopiirejä. Koska kuntarakennelain mukaan kuntia ei ole pakko yhdistellä, sote-alueet tulevat olemaan jopa kymmenien kuntien yhteisiä.
Jo uutta Oulua muodostettaessa jouduttiin pystyttämään lukematon määrä työryhmiä toimintojen yhteensovittamiseksi. Voidaan vain kuvitella, millainen määrä palavereita joudutaan pitämään ennen kuin sote-alueiden toiminnat on sovitettu yhteen. Varsinkin, kun samanaikaisesti kunnissa joudutaan tekemään lain määräämänä suurelta osin tuloksettomia kuntaliitosneuvotteluja. Paljonkohan palaveeraukseen kuluu oikeaa työaikaa?
Oma lukunsa on sosiaali- ja terveysalueiden kustannusten jakaminen kuntien kesken. Uudistusta tekevä hallitus ei ole toistaiseksi ottanut tähän mitään kantaa. Keskussairaalakuntainliittojen rahoitus perustui aikanaan kuntien asukaslukuihin: jokainen kunta maksoi keskussairaalan vuosittaisista kustannuksista sen osuuden, mikä oli kunnan asukkaiden osuus keskussairaala-alueen asukasluvusta. Jako oli oikeudenmukainen, koska keskimäärin jokaisen asukkaan erikoissairaanhoito maksoi saman verran.
Nykyisin sairaanhoitopiirit rahoitetaan niin, että jokaiselle polikäynnille, toimenpiteelle tai diagnoosiryhmälle on laskettu hinta. Kun pudasjärvinen käy Oysissa, hänen hoidostaan laskutetaan Pudasjärven kaupunkia hinnaston mukaisesti. Pohjois-Pohjanmaan kuntien sairastavuudessa on eroja. Nuoren väestön kunnissa kuten Kempeleessä tai Limingassa sairastetaan vähemmän. Siten Liminka maksaa Oysille asukaslukuun nähden periaatteessa vähemmän kuin Pudasjärvi.
Tosiasiassa Pudasjärvi tai Liminka ovat kuitenkin asukasluvultaan niin pieniä kuntia, että eri vuosien kustannukset saattavat vaihdella paljonkin. Hallituksen kunta- ja sote-rakenneuudistusten yksi tarkoitus on tehdä kunnista tai alueista niin suuria, ettei vuosittainen vaihtelu veisi kuntia konkurssiin. Nimittäin Siikalatvan tai Kärsämäen kokoisen kunnan talous olisi nykysysteemissä tiukoilla, jos kuntaan osuisi parikymmenpäinen puliremmi, joka tuhoaisi maksansa myrkyllisellä jäähdytinnesteellä.
Nykysysteemissä kunnat saavat valtionosuutta sosiaali- ja terveydenhuoltoon asukasluvun ja väestön ikärakenteen perusteella. Jonkin verran valtionosuuteen vaikuttavat kuntalaisten sairastavuus, työttömyys, vammaisuus, etäisyydet ynnä muut. Keskimäärin kuntien valtionosuus on noin kolmannes kaikista kunnan sosiaali- ja terveydenhuollon kuluista. Syrjäisissä, laajoissa ja väestöltään vanhoissa kunnissa valtionosuus voi olla lähes puolet kuluista. Tällä valtionosuudella ynnä omilla vero- ja muilla tuloillaan kunnat maksavat myös asukkaidensa keskussairaalahoidot.
Uusien sote-alueiden toiminnan pyörittämiseen eivät yksin valtionosuudet riitä. Kuntien tulee maksaa alueiden kuluista noin 70 prosenttia. Jos kustannukset kuntien kesken jaetaan nykyisten sairaanhoitopiirien tapaan aiheuttamisperiaatteella – se kunta maksaa, josta potilas on kotoisin hinnaston mukaan–, mitään ”leveämpiä harteita” ei synny, vaan pienemmät kunnat ovat edelleen alttiita satunnaisille suurillekin kustannusvaihteluille. Uusissa sote-piireissä suuria kustannuksia voi aiheutua paitsi vaikeista sairauksista myös esimerkiksi lasten huostaanotoista.
Leveämmät hartiat voitaisiin saada kahdella tavalla: yhdistettäisiin kunnat maakuntien kokoisiksi tai sitten jaettaisiin kustannukset asukaslukujen suhteessa. Edellinen vaihtoehto ei tulle toteutumaan ja jälkimmäinen olisi paluuta kahden vuosikymmenen takaiseen yksinkertaiseen ja oikeudenmukaiseen systeemiin. Sehän ei tietenkään sovi. Sitä paitsi paljon tietokoneita ja laskentahenkilöstöä pitäisi panna pihalle.
Esimakua kustannusjaon vaikeudesta saatiin, kun Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiiri jakoi ensihoidon kustannuksia viime syksynä. Oikeudenmukainen jako olisi ollut, että jokainen alueen asukas maksaisi hälytysvalmiudesta saman verran. Tämä ei Oululle sopinut, ja nyt sitten Oulu maksaa asukasta kohden vain puolet siitä, mitä vaikkapa Taivalkoski tai Utajärvi. Jos samantapaiseen kustannusjakoon mennään uusissa sote-piireissä, tämä ajaa keskuskaupunkien ulkopuolella olevat alueet, joissa asuvat jo entuudestaan köyhemmät ihmiset, mahdottomiin kustannuksiin.
Sosiaali- ja terveydenhuollon nykyistä parempi tuloksellisuus on tietenkin uudistuksen perimmäinen tavoite. Toki nykytoiminnassa on puutteita. Ihmisten pitää jonottaa sairaanhoitoon, jopa perusterveydenhuoltoon, mitä ei tapahdu juuri missään muualla maailmassa. Sairauksien takia ihmisiä joutuu ennenaikaisille eläkkeille. Osa putoaa yhteiskunnan kelkasta jo nuorina. Lastensuojelussakin on puutteita.
Mutta katsotaanpa paria kansainvälistä mittaria suomalaisen sosiaali- ja terveydenhuollon tuloksista. Tänään syntyvän lapsen odotettavissa oleva elinikä on Suomessa vähän yli 80 vuotta. OECD-maista vain Japanin, Sveitsin, Ranskan, Espanjan ja Australian luku on reilun vuoden verran korkeampi. Imeväiskuolleisuudessa Suomi on kärjessä yhdessä Islannin ja Japanin kanssa. Toki muitakin mittareita on, mutta nämä ovat lahjomattomia. Periaatteessa suomalaisen sosiaali- ja terveydenhuollon tuloksellisuus on nykyjärjestelmässäkin kunnossa.
Onkohan siis organisaatiomyllerrys sittenkään vaivansa ja hintansa väärti?
Kirjoittaja on lääkintöneuvos ja Kuusamon terveyskeskuksen ylilääkäri.